Kansantalouden esitelmä: Inflaatio
Sana Inflaatio (inflation) tarkoittaa yleisen hintatason nousua. Tämän vaihtelun syistä ja seurauksista käydään jatkuvaa kiistaa, mutta tässä muutamia teorioita;
Kvantiteettiteoria
Kun tuotannon määrä ei pysty vastaamaan kokonaiskysynnän kasvuun, purkautuu rahan määrän kasvu inflaationa. Tästä seuraa hintatason nousu ja rahan arvon lasku.
”Yleisen hintatason muutos on toisn sanoen suoraan verrannollinen rahan määrän muutoksiin” (s. 178, Avain kansantaloustieteeseen, WSOY 2004)
Neutraalisuusoppi
Neutraalisuusopin mukaan inflaatiolla ei ole mitään tekemistä työllisyyden kanssa, ainoastaan liian kevyeksi muuttuneella rahapolitiikalla on merkitystä.
Kysyntäinflaation (demand-pull inflation) vallitessa kasvava kokonaiskysyntä aiheuttaa yleisen hintatason kohoamisen.
Kustannusinflaatiossa (cost-push inflation) syynä on lähinnä kustannusten kasvu, kun esim. raaka-aineet tulevat kalliimmaksi. Tällaisia kustannusinflaatioita oli mm. Vuoden 1970 öljykriisien aikaan.
Phillipsin käyrän mukaan työttömyys vaikuttaa inflaatioon nopeuttavasti. Mitä alhaisempi työttömyysaste, sitä nopeampaa on inflaatio. Kohoavat palkat nostavatmyös hyödykkeiden hintatasoa. Näiden näkemysten valossa suhdannepolitiikan on tasapainoteltava iflaation ja työttömyyden välillä, mikä tarkoittaa sitä ettei kumpaakin hyvää voida saavuttaa samanaikaisesti.
Phillipsin käyrä ei kuitenkaan ole yksiselitteinen vaan väärät inflaatio-odotukset voivat tehdä siitä epävakaan. Pitkällä aikavälillä odotukset ehtivät sopeutua tapahtumiin, ja toisin kuin lyhyellä aikavälillä.
Keynesiläiset ajatukset inflaatiosta:
Toisen maailmansodan jälkeen inflaatioon alettiin kiinnittää enemmän huomiota suhdanneongelmana. Keynesiläisten mielestä ratkaisu inflaatioon oli kokonaiskysynnän säätely.
Monetaristit puolestaan uskoivat, että kokonaiskysyntää lisäämällä voidaan saada aikaan tilapäistä parannusta ja pahimmassa tapauksessa ajautua jopa inflaatiokierteeseen. He suosittelevatkin pidättäytymistä aktiivisesta suhdannepolitiikasta. Rationaalisten odotusten toimikunta puolestaan ajatteli, että rahapolitiikalla voidaan säädellä vain inflaatiota, mutta ei työttömyyttä.
Uuskeyneläisyydeksi kutsuttu näkökulma oli, että on syytä kyseenalaistaa rahapoliittisesta voimattomuudesta tehdyt johtopäätökset. Heidän mielestään sekä työttömyyttä, että inflaatiota voi hetkellisesti ilmetä samanaikaisestikin ja niiden välillä voi pitkänkin aikaa vallita käänteinen ja suhteellisen vapaa riippuvuus.
NAIRU eli Non-Accelariting Inflation Rate of Unemployment, on alhainen työttömyysaste ja se voidaan saavuttaa jopa ilman inflaation kiihdytystä.
Ulkomaankauppahinnoilla on suuri merkitys Inflaatioon pienessä maassa kuten Suomessa. Meidän pohjoismaisessa inflaatiomallissa jaetaan inflaatio avoimeen- ja suljettuun sektoriin. Avoin sektori käsittää lähes kaiken teollisuuden, kun taas suljettu sektori sulkee kokonaan ulkomaankaupan. ”Koko kansantalouden inflaatio on avoimen ja suljetun sektorin hintojennousun painotettu keskiarvo”(s.189, Avain kansantaloustieteeseen, WSOY 2004)
tiistai 22. huhtikuuta 2008
Euroista ja muista
EURO
Euro (valuuttatunnus EUR tai €) on Euroopan unionin yhteinen valuutta, joka otettiin käyttöön tilivaluuttana 1.1.1999 ja käteisvaluuttana kahdessatoista EU-maassa 1. tammikuuta 2002. Se on nykyisin toinen maailman merkittävimmistä kansainvälisistä valuutoista Yhdysvaltain dollarin ohella. Yksi euro määritettiin käyttöönotettaessa vastaamaan 5,94573 Suomen markkaa (eli 1 markka vastasi 0,1681879 euroa). Euron sadasosa on nimeltään sentti.
EMU: n (European Monetary Union) ensimmäinen vaihe:
Vuonna 1992 allekirjoitetussa Maastrichtin sopimuksessa sovittiin EMU:n toimintatapa ja ns. lähentymiskriteerit.
EMU: n toinen vaihe:
Alkoi vuoden 1994 alusta, jolloin aloitti toimintansa Euroopan rahapoliittinen instituutti, EMI, joka oli Euroopan keskuspankin edeltäjä.
EMU: n siirtyminen kolmanteen vaiheeseen:
Eli yhteisvaluuttaan (silloin vielä nimettömään) siirtymiseksi tarvittavat käytännön valmistelut alkoivat toden teolla. Tulevan yhteisvaluutan nimeksi päätettiin myöhemmin euro.
EMU: n kolmas vaihe
Yhteisvaluutan aika alkoi, kun euro otettiin tilivaluuttana käyttöön 1. tammikuuta 1999 yhdessätoista maassa. Kukin maa kuitenkin jatkoi oman valuuttansa käyttämistä käteisrahana, joita tästä eteenpäin pidettiin euron kansallisina ilmentyminä siihen asti, kunnes käteiseurot tulisivat käyttöön. Euroopan keskuspankki perustettiin keväällä 1998. Sen tehtävänä oli valmistella yhteisen rahan käyttöönottoa
Käteiseurojen käyttöönottopäiväksi päätettiin 1.1.2002.
Eurokolikot ja -setelit otettiin suunnitelman mukaisesti käyttöön 1. tammikuuta 2002. Tätä seurasi eri maissa vaihtelevan pituinen jakso, jonka aikana euroa ja kansallista valuuttaa sai käyttää yhtä aikaa. Tarkoituksena oli, että kun maksoi vielä kansallisella valuutalla, niin vaihtorahat saivat euroina, ja siten vanha raha vaihtuisi uuteen luonnollisella tavalla päivittäisessä maksuliikenteessä. Tämä onnistuikin erittäin hyvin, sillä jo viikon-parin kuluttua vuodenvaihteesta huomattava osa kansallisista rahoista oli vaihtunut euroiksi.
Vuoden 1998 toukokuussa päätettiin, mitkä valtiot olivat kelpoisia osallistumaan euroalueeseen. Päätöstä oli edeltänyt vähintään kahden vuoden pituinen ERM II (Exchange Rate Mechanism) -vaihe, jonka aikana kelpoisuus eli taloudellisten ehtojen täyttyminen kunkin maan osalta mitattiin.
Kelpuutettuja valtioita oli yksitoista: Alankomaat, Belgia, Espanja, Irlanti, Italia, Itävalta, Luxemburg, Portugali, Ranska, Saksa ja Suomi. Vuonna 2001 Kreikka sai luvan liittyä euroalueeseen, jolloin siitä tuli kahdestoista maa.
Samalla kaikkien euroalueeseen osallistuvien maiden valuuttakurssit sidottiin euroon kiinteällä, peruuttamattomalla kurssilla, jota ei enää kutsuttu valuuttakurssiksi vaan muuntokertoimeksi. Nämä muuntokertoimet päätettiin määritellä virallisesti kuudella merkitsevällä numerolla.
Eurosta tehtiin varsin kova-arvoinen rahayksikkö: yhden euron arvo oli korkeampi kuin minkään euroon osallistuvan maan rahayksikön, Irlannin puntaa lukuun ottamatta.
Kun kyse oli kokonaan uuden rahayksikön luomisesta, niin periaatteessa euron arvo olisi voitu määrätä millaiseksi tahansa.
Käytännössä arvoksi kuitenkin päätettiin ottaa jo edellä mainitun, maiden valuutoista muodostetun korivaluutan ecu: n silloinen arvo siten, että 1 eurosta tuli 1 ecun suuruinen.
Euron kansainvälinen asema
Euro on kelluva valuutta, eli sen kurssi suhteessa maailman muihin valtavaluuttoihin määräytyy kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla.
Euron arvon tärkein mittari on sen valuuttakurssi Yhdysvaltain dollariin nähden. Euron dollarikurssi on euron olemassaolon aikana vaihdellut voimakkaasti: vuoden 1999 alussa 1 euro oli hiukan alle 1,2 dollaria, vuoden 2000 loppupuolelle mennessä 1 euro heikkeni noin 0,84 dollariin, ja sen jälkeen euro on taas vahvistunut vähitellen (eräin väliaikaisin laskukausin) niin, että vuoden 2008 alussa yhden euron arvo oli noin 1,47 dollaria. On kuitenkin huomattava että dollarikin on kelluva valuutta.
Eli euron vahvistuminen tai heikkeneminen ei välttämättä ole vain euron tai euroalueen talouden omaa ansiota tai syytä, vaan se voi johtua enemmän dollariin kohdistuvien tekijöiden aiheuttamasta dollarin heikkenemisestä tai vahvistumisesta.
Euroopan keskuspankki harjoittaa jäsenmaista riippumatonta rahapolitiikkaa ja määrää peruskoron, joka on sama kaikissa euromaissa.
Korkotaso vaikuttaa rahan hintaan eli lainojen kustannuksiin markkinoilla, ja sitä kautta sillä on vaikutusta myös euron arvoon suhteessa muihin valuuttoihin.
Euron kansainvälinen asema valuuttana on vahvistunut vähitellen. Siitä on tullut maailman toiseksi merkittävin kansainvälinen valuutta Yhdysvaltain dollarin jälkeen.
Kansalaisten suhtautuminen euroon
Kansalaisten ajatukset eurosta vaihtelevat. Useat katsovat euron helpottaneen matkustamista, kun euroalueen sisällä maasta toiseen matkustettaessa ei tarvitse enää vaihtaa valuuttaa ja sen myötä myös valuutanvaihtokulut ovat jääneet pois. Lisäksi kaupankäynnin euromaasta toiseen katsotaan helpottuneen.
Toisaalta useat euroalueen kansalaiset ovat kokeneet euron tulon tehneen tavaroista ja palveluista kalliimpia kuin aiemmin. Viralliset tutkimukset tosin kertovat, ettei euroon vaihtaminen aiheuttanut merkittäviä hintamuutoksia, ja samaa todistaa viime vuosina vallinnut hyvin maltillinen inflaatio euroalueella.
Adam Smith
Adam Smith (1723–1790)
Adam Smith oli skotlantilainen moraalifilosofi ja taloustieteilijä. Tosin tuohon aikaan taloustiedettä ei ollut olemassa itsenäisenä tieteenhaarana, joten taloustieteilijän tittelin Smith on saanut jälkikäteen. Aikanaan hän vaikutti nimenomaan moraalifilosofina, joka tutki talouden lainalaisuuksia osana laajempaa kysymyksenasettelua, joka koski syntymässä olevan yhteiskuntamuodon moraalisia ja poliittisia vaikutuksia.
Adam Smith oli skotlantilainen moraalifilosofi ja taloustieteilijä. Tosin tuohon aikaan taloustiedettä ei ollut olemassa itsenäisenä tieteenhaarana, joten taloustieteilijän tittelin Smith on saanut jälkikäteen. Aikanaan hän vaikutti nimenomaan moraalifilosofina, joka tutki talouden lainalaisuuksia osana laajempaa kysymyksenasettelua, joka koski syntymässä olevan yhteiskuntamuodon moraalisia ja poliittisia vaikutuksia.
Smithiä pidetään taloudellisen liberalismin isänä ja vapaakaupan varhaisena kannattajana. Kuitenkin tämä on vain osa totuudesta, sillä Smithin ajatukset olivat liberaaleja hänen omassa ajassaan, mutta nykyajassa hänen ajatustensa liberaalisuutta voidaan kritisoida. Smith joka tapauksessa oivalsi jo kaksisataa vuotta sitten liberalismin perusajatuksen, jonka mukaan ihmisen vapaa oman edun tavoittelu tuottaa erinomaisia tuloksia myös talouselämän ja valtioiden kannalta.
Taloudellinen liberalismi on ajattelutapa, joka kannattaa kaiken taloudellisen säätelyn purkamista sekä julkisen vallan menojen ja sen tarjoamien palvelujen tuntuvaa supistamista. Smith ei kuitenkaan ollut puhtaan taloudellisen liberalismin kannattaja, sillä hänenkin malleistaan löytyy taloudellisen säätelyn piirteitä.
Adam Smith kirjoitti kirjan nimeltä Kansojen varallisuus, joka on julkaistu vuonna 1776. Kirjassaan Smith kuvailee ihmisten vapaaehtoisten vaihtokauppojen verkostoa eli lyhyesti ilmaistuna markkinataloutta. Smith myös korostaa markkinatalouden etuja silloin vallinnutta kansallista sääntelyä ja etuoikeuksia painottavaa merkantilismia vastaan. Smithin erityisasema taloustieteessä on ansaittu erityisesti tämän kirjan laajalla levinneisyydellä.
Talouden toimintaperiaate, jonka Smith esitteli aikansa yhteiskunnalle, on että kun jokainen tiettyjen sääntöjen puitteissa kerää itselleen mahdollisimman paljon varallisuutta oman työnsä tuloksena ja myös kuluttaa tätä varallisuutta, koko yhteiskunnan talous voi hyvin. Tämä sääntö vaatii kuitenkin toimiakseen muutaman perusteen: hinnan, tehokkuuden, markkinat sekä ahneuden. Ahne yksilö tekee laadukasta työtä tehokkaasti, jolloin tuotteesta tulee hyvä ja halpa. Markkinoilla tuote myydään kaikille osapuolille sopivaan hintaan. Ostaja saa tarvitsemansa hyödykkeen ja myyjä työstään korvauksen. Markkinat ovat näkymätön käsi, joka ohjaa kaikkea taloudellista toimintaa ilman varsinaista kontrollia.
Smithin aikana ajateltiin kaupallisen yhteiskunnan tuovan mukanaan moraalista ja poliittista rappiota. Sen vuoksi sääntelystä ei haluttu luopua. Smith itsekin arveli kaupalliseen yhteiskuntaan liittyvän ongelmallisia piirteitä, mutta piti silti markkinatalouden syntyä positiivisena tapahtumana. Ongelmista huolimatta kaupallinen yhteiskunta merkitsi suurimmalle osalle ihmisistä edistysaskelta feodaaliyhteiskunnan henkilökohtaisista valta- ja riippuvuussuhteista kaupallisiin sopimussuhteisiin. Tämä puolestaan merkitsi ihmisille lisääntyvää itsenäisyyttä ja parempia mahdollisuuksia vaikuttaa itse omaan asemaansa. Kaupallinen yhteiskunta mahdollisti sivistyneeseen elämään tarvittavan elintason myös työtä tekevälle enemmistölle.
Smithin näkemys 1700-luvun Britanniasta ei ollut pelkästään positiivinen. Smithin maine liberalismin edistäjänä perustuukin ennen kaikkea kritiikkiin, jota hän kohdisti oman aikansa brittiläiseen yhteiskuntaan ja taloudelliseen järjestelmään. Smithin kritiikin kohteena oli erityisesti se, että tietyt yhteiskuntaryhmät, ennen muuta suurkauppiaat ja teollisuusyrittäjät, pystyivät taivuttamaan valtion säätämään lakeja ja tulleja, jotka palvelivat heidän omia erityisiä intressejään. Smith käytti tästä tilanteesta nimitystä merkantilismi ja perusteli nimitystä sillä, että järjestelmä suosi suurkauppiaita ja teollisuusyrittäjiä pienyrittäjien, viljelijöiden ja työläisten kustannuksella.
Smith syytti merkantilismia siitä, että valtio oli supistanut liikkuma-alaansa enemmän kuin oli suotavaa yksityisten ihmisten hyväksi. Valtio oli jättänyt kauppayhteisöille laajan vallan näiden hyväksikäyttämillä alueilla. Näin laaja säännöstely johtui pääasiassa kyvyttömyydestä poistaa keskiajalta peritty säännöstelymalli. Smithin mukaan tätä kyvyttömyyttä lisäsivät vielä sodat, joiden riehuessa ihmisten oli alistuttava paljoon sellaiseen, mikä ei vastannut hänen ihanteitaan.
Merkantilistisen järjestelmän tilalle Smith tarjosi luonnollisen vapauden järjestelmää. Hän tarkoitti tällä tilannetta, jossa kaikki suurliikemiehiä ja industrialismia suosivat etuoikeudet ja säädökset olisi poistettu. Tässä luonnollisen vapauden järjestelmässä valtiolla olisi Smithin mielestä kolme tehtävää: suojella kansalaisia ulkoisilta hyökkäyksiltä, suojella kansalaisia toisiltaan sekä tarjota sellaisia palveluja, joiden ylläpitäminen on yhteiskunnan kokonaisedun kannalta välttämätöntä ja joiden tarjoaminen ei voi olla yksityisille kansalaisille kannattavaa.
Kuitenkaan merkantilismi ja liberalismi eivät ole täysin vastakkaisia aaterakennelmia. Ajatuspohjana molemmat korostavat omanvoitonpyyntiä ja itsekkyyttä. Erot löytyvät lähinnä yhteiskunnan sääntelyn arvostuksessa, merkantilistit pitivät sitä arvossa ja liberalistit eivät. Toisaalta Smithin kohdalla pitää muistaa, ettei Smith kuitenkaan kannattanut täysin säätelystä vapaata yhteiskuntaa eikä siten ollut puhtaasti liberalismin kannattaja.
Smithin mukaan materiaali saa arvoa, kun sen muokkaamiseen sijoitetaan työtä ja työ olikin Smithin ihanteissa korkealla sijalla. Työ on jaettu osiin, jonka eri tekijät tekevät peräkkäisissä vaiheissa. Työnjako tarkoittaa tehokkuutta, erikoistumista ja harjaantumista. Tämä työnjakomalli on voimassa nykyaikanakin, tosin nykyisin automaatio suorittaa suuren osan perustehtävistä ja ihminen suorittaa luovemmat tehtävät sekä valvonnan.
Työnjako on seurausta ihmiskunnan kehityshistoriasta, joka on edennyt keräilyyn perustuvasta elämänmuodosta paimentolaisuuden kautta maanviljelysyhteiskuntaan. Smithin aikana oltiin siirtymässä maanviljelysyhteiskunnasta kaupalliseen yhteiskuntaan. Smith ei ehtinyt ennen kirjoitustyötään nähdä teollisen yhteiskunnan työläisten rappiotilaa, koska tuo aika oli vasta tulossa. Siksi Smith ei osannut huomioida työläisväestön köyhyyttä kaupallisen yhteiskunnan välttämättömänä ja pysyvänä piirteenä. Smith kuitenkin huomioi sen tosiseikan, että työläisten ja työn voitoista elävän luokan edut eivät olleet yhtenevät. Työläiset halusivat työstään mahdollisimman korkeaa palkkaa, kun taas työnantajat halusivat pitää palkat mahdollisimman matalina.
Näkymättömän käden oppi on Smithin ajattelun kuuluisin yksittäinen asia. Smith esitti, että yksilön pyrkiessä edistämään omaa taloudellista etuaan parhaalla mahdollisella tavalla, koko yhteiskunta hyötyy. Hänen mukaansa omaa etuaan mahdollisimman tehokkaasti edistävä yrittäjä toimii ’ikään kuin näkymättömän käden ohjaamana’ koko yhteisöä hyödyttävällä tavalla. Tämä ajatus perustuu kahteen olettamukseen. Ensimmäinen oletus on se, että yrittäjät investoimat saamansa voitot samaan maahan josta voitto on hankittu. Toinen oletus on, etteivät yrittäjät investoi voittojaan sellaiseen teknologiaan joka vähentää työvoiman tarvetta vaan päinvastoin uuteen työvoimaan.
Smithin ihanteena olivat myös pienet yrittäjät ja heidän vapaa taloudellinen toimintansa. Smith ei halunnut päästää syntymään suuria voittoja kahmivia taloudellisia keskittymiä.
Smith kuitenkin kannatti monia taloudellisen toiminnan rajoituksia. Tästä esimerkkinä voidaan mainita korkosäännöstely, jota Smith kirjassaan vahvasti puolusti. Smith tosin myöhemmin muutti mieltään, kun hänen aikalaisensa filosofi Jeremy Bentham perusteli hänelle, miksi korkosäännöstely olisi haitallista Smithin omankin teorian mukaan.
Smith ymmärsi taloudellisen kasvun tarpeellisuuden. Hän ajatteli taloudellisen kasvun lisäävään palkkatyön määrää sekä nostavan palkkoja. Silloin myös tarpeita tyydyttäviä hyödykkeitä olisi enemmän ja ihmisillä olisi paremmin varaa niiden hankkimiseen. Smith toisaalta piti luonnollisena, että työn palkka oikeasti kasvaa tuottavuuden kasvaessa. Tämä ehkä onkin totta, mutta toteutuu kuitenkin viiveellä, joskus melko pitkälläkin viiveellä. Smith ymmärsi lisäksi sen kansantaloustieteen perusasian, että runsauden vuosina, siis talouskasvun aikana työn kysyntä kasvaa ja toisaalta puutteen vuosina, siis laskusuhdanteen aikana, työttömyys lisääntyy.
Smith ei pitänyt palvelutyötä tuottavana työnä, eikä siten laskenut niitä tuotannon osaksi. Nykyisin nämäkin huomioidaan esim. BKT:n laskemisessa, joten palvelutyö on saanut asiaan kuuluvan, rahallisenkin, arvonsa.
Smithin ajatukset tänä päivänä toimivat lähinnä vertailupohjana nykykäsityksille kansantaloustieteestä. Smithin käsitykset maailmasta eivät sellaisinaan toimi nykyajan maailmassa, jossa globalisaatio on edennyt pitkälle ja vapaa kauppa on maailmanlaajuista. Kuitenkin Smithin oivallukset ovat toimineet pohjana nykyaikaisiakin talousteorioita kehitettäessä, joten hänen merkityksensä taloustieteessä on ollut merkittävä. Siitäkin huolimatta, ettei Smith ollut taloustieteilijä eikä hänen aikanaan taloustiedettäkään vielä ollut itsenäisenä tieteenhaaranaan.
Taloudellinen liberalismi on ajattelutapa, joka kannattaa kaiken taloudellisen säätelyn purkamista sekä julkisen vallan menojen ja sen tarjoamien palvelujen tuntuvaa supistamista. Smith ei kuitenkaan ollut puhtaan taloudellisen liberalismin kannattaja, sillä hänenkin malleistaan löytyy taloudellisen säätelyn piirteitä.
Adam Smith kirjoitti kirjan nimeltä Kansojen varallisuus, joka on julkaistu vuonna 1776. Kirjassaan Smith kuvailee ihmisten vapaaehtoisten vaihtokauppojen verkostoa eli lyhyesti ilmaistuna markkinataloutta. Smith myös korostaa markkinatalouden etuja silloin vallinnutta kansallista sääntelyä ja etuoikeuksia painottavaa merkantilismia vastaan. Smithin erityisasema taloustieteessä on ansaittu erityisesti tämän kirjan laajalla levinneisyydellä.
Talouden toimintaperiaate, jonka Smith esitteli aikansa yhteiskunnalle, on että kun jokainen tiettyjen sääntöjen puitteissa kerää itselleen mahdollisimman paljon varallisuutta oman työnsä tuloksena ja myös kuluttaa tätä varallisuutta, koko yhteiskunnan talous voi hyvin. Tämä sääntö vaatii kuitenkin toimiakseen muutaman perusteen: hinnan, tehokkuuden, markkinat sekä ahneuden. Ahne yksilö tekee laadukasta työtä tehokkaasti, jolloin tuotteesta tulee hyvä ja halpa. Markkinoilla tuote myydään kaikille osapuolille sopivaan hintaan. Ostaja saa tarvitsemansa hyödykkeen ja myyjä työstään korvauksen. Markkinat ovat näkymätön käsi, joka ohjaa kaikkea taloudellista toimintaa ilman varsinaista kontrollia.
Smithin aikana ajateltiin kaupallisen yhteiskunnan tuovan mukanaan moraalista ja poliittista rappiota. Sen vuoksi sääntelystä ei haluttu luopua. Smith itsekin arveli kaupalliseen yhteiskuntaan liittyvän ongelmallisia piirteitä, mutta piti silti markkinatalouden syntyä positiivisena tapahtumana. Ongelmista huolimatta kaupallinen yhteiskunta merkitsi suurimmalle osalle ihmisistä edistysaskelta feodaaliyhteiskunnan henkilökohtaisista valta- ja riippuvuussuhteista kaupallisiin sopimussuhteisiin. Tämä puolestaan merkitsi ihmisille lisääntyvää itsenäisyyttä ja parempia mahdollisuuksia vaikuttaa itse omaan asemaansa. Kaupallinen yhteiskunta mahdollisti sivistyneeseen elämään tarvittavan elintason myös työtä tekevälle enemmistölle.
Smithin näkemys 1700-luvun Britanniasta ei ollut pelkästään positiivinen. Smithin maine liberalismin edistäjänä perustuukin ennen kaikkea kritiikkiin, jota hän kohdisti oman aikansa brittiläiseen yhteiskuntaan ja taloudelliseen järjestelmään. Smithin kritiikin kohteena oli erityisesti se, että tietyt yhteiskuntaryhmät, ennen muuta suurkauppiaat ja teollisuusyrittäjät, pystyivät taivuttamaan valtion säätämään lakeja ja tulleja, jotka palvelivat heidän omia erityisiä intressejään. Smith käytti tästä tilanteesta nimitystä merkantilismi ja perusteli nimitystä sillä, että järjestelmä suosi suurkauppiaita ja teollisuusyrittäjiä pienyrittäjien, viljelijöiden ja työläisten kustannuksella.
Smith syytti merkantilismia siitä, että valtio oli supistanut liikkuma-alaansa enemmän kuin oli suotavaa yksityisten ihmisten hyväksi. Valtio oli jättänyt kauppayhteisöille laajan vallan näiden hyväksikäyttämillä alueilla. Näin laaja säännöstely johtui pääasiassa kyvyttömyydestä poistaa keskiajalta peritty säännöstelymalli. Smithin mukaan tätä kyvyttömyyttä lisäsivät vielä sodat, joiden riehuessa ihmisten oli alistuttava paljoon sellaiseen, mikä ei vastannut hänen ihanteitaan.
Merkantilistisen järjestelmän tilalle Smith tarjosi luonnollisen vapauden järjestelmää. Hän tarkoitti tällä tilannetta, jossa kaikki suurliikemiehiä ja industrialismia suosivat etuoikeudet ja säädökset olisi poistettu. Tässä luonnollisen vapauden järjestelmässä valtiolla olisi Smithin mielestä kolme tehtävää: suojella kansalaisia ulkoisilta hyökkäyksiltä, suojella kansalaisia toisiltaan sekä tarjota sellaisia palveluja, joiden ylläpitäminen on yhteiskunnan kokonaisedun kannalta välttämätöntä ja joiden tarjoaminen ei voi olla yksityisille kansalaisille kannattavaa.
Kuitenkaan merkantilismi ja liberalismi eivät ole täysin vastakkaisia aaterakennelmia. Ajatuspohjana molemmat korostavat omanvoitonpyyntiä ja itsekkyyttä. Erot löytyvät lähinnä yhteiskunnan sääntelyn arvostuksessa, merkantilistit pitivät sitä arvossa ja liberalistit eivät. Toisaalta Smithin kohdalla pitää muistaa, ettei Smith kuitenkaan kannattanut täysin säätelystä vapaata yhteiskuntaa eikä siten ollut puhtaasti liberalismin kannattaja.
Smithin mukaan materiaali saa arvoa, kun sen muokkaamiseen sijoitetaan työtä ja työ olikin Smithin ihanteissa korkealla sijalla. Työ on jaettu osiin, jonka eri tekijät tekevät peräkkäisissä vaiheissa. Työnjako tarkoittaa tehokkuutta, erikoistumista ja harjaantumista. Tämä työnjakomalli on voimassa nykyaikanakin, tosin nykyisin automaatio suorittaa suuren osan perustehtävistä ja ihminen suorittaa luovemmat tehtävät sekä valvonnan.
Työnjako on seurausta ihmiskunnan kehityshistoriasta, joka on edennyt keräilyyn perustuvasta elämänmuodosta paimentolaisuuden kautta maanviljelysyhteiskuntaan. Smithin aikana oltiin siirtymässä maanviljelysyhteiskunnasta kaupalliseen yhteiskuntaan. Smith ei ehtinyt ennen kirjoitustyötään nähdä teollisen yhteiskunnan työläisten rappiotilaa, koska tuo aika oli vasta tulossa. Siksi Smith ei osannut huomioida työläisväestön köyhyyttä kaupallisen yhteiskunnan välttämättömänä ja pysyvänä piirteenä. Smith kuitenkin huomioi sen tosiseikan, että työläisten ja työn voitoista elävän luokan edut eivät olleet yhtenevät. Työläiset halusivat työstään mahdollisimman korkeaa palkkaa, kun taas työnantajat halusivat pitää palkat mahdollisimman matalina.
Näkymättömän käden oppi on Smithin ajattelun kuuluisin yksittäinen asia. Smith esitti, että yksilön pyrkiessä edistämään omaa taloudellista etuaan parhaalla mahdollisella tavalla, koko yhteiskunta hyötyy. Hänen mukaansa omaa etuaan mahdollisimman tehokkaasti edistävä yrittäjä toimii ’ikään kuin näkymättömän käden ohjaamana’ koko yhteisöä hyödyttävällä tavalla. Tämä ajatus perustuu kahteen olettamukseen. Ensimmäinen oletus on se, että yrittäjät investoimat saamansa voitot samaan maahan josta voitto on hankittu. Toinen oletus on, etteivät yrittäjät investoi voittojaan sellaiseen teknologiaan joka vähentää työvoiman tarvetta vaan päinvastoin uuteen työvoimaan.
Smithin ihanteena olivat myös pienet yrittäjät ja heidän vapaa taloudellinen toimintansa. Smith ei halunnut päästää syntymään suuria voittoja kahmivia taloudellisia keskittymiä.
Smith kuitenkin kannatti monia taloudellisen toiminnan rajoituksia. Tästä esimerkkinä voidaan mainita korkosäännöstely, jota Smith kirjassaan vahvasti puolusti. Smith tosin myöhemmin muutti mieltään, kun hänen aikalaisensa filosofi Jeremy Bentham perusteli hänelle, miksi korkosäännöstely olisi haitallista Smithin omankin teorian mukaan.
Smith ymmärsi taloudellisen kasvun tarpeellisuuden. Hän ajatteli taloudellisen kasvun lisäävään palkkatyön määrää sekä nostavan palkkoja. Silloin myös tarpeita tyydyttäviä hyödykkeitä olisi enemmän ja ihmisillä olisi paremmin varaa niiden hankkimiseen. Smith toisaalta piti luonnollisena, että työn palkka oikeasti kasvaa tuottavuuden kasvaessa. Tämä ehkä onkin totta, mutta toteutuu kuitenkin viiveellä, joskus melko pitkälläkin viiveellä. Smith ymmärsi lisäksi sen kansantaloustieteen perusasian, että runsauden vuosina, siis talouskasvun aikana työn kysyntä kasvaa ja toisaalta puutteen vuosina, siis laskusuhdanteen aikana, työttömyys lisääntyy.
Smith ei pitänyt palvelutyötä tuottavana työnä, eikä siten laskenut niitä tuotannon osaksi. Nykyisin nämäkin huomioidaan esim. BKT:n laskemisessa, joten palvelutyö on saanut asiaan kuuluvan, rahallisenkin, arvonsa.
Smithin ajatukset tänä päivänä toimivat lähinnä vertailupohjana nykykäsityksille kansantaloustieteestä. Smithin käsitykset maailmasta eivät sellaisinaan toimi nykyajan maailmassa, jossa globalisaatio on edennyt pitkälle ja vapaa kauppa on maailmanlaajuista. Kuitenkin Smithin oivallukset ovat toimineet pohjana nykyaikaisiakin talousteorioita kehitettäessä, joten hänen merkityksensä taloustieteessä on ollut merkittävä. Siitäkin huolimatta, ettei Smith ollut taloustieteilijä eikä hänen aikanaan taloustiedettäkään vielä ollut itsenäisenä tieteenhaaranaan.
Lähteet
Jutikkala, Eino 1953. Uudenajan taloushistoria. WSOY.
Saastamoinen, Kari 1998. Eurooppalainen liberalismi. Jyväskylä. Atena Kustannus Oy.
Smith, Adam 1933. Kansojen varallisuus. WSOY.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Adam_Smith
http://personal.inet.fi/koti/vexom/adam.htm
Saastamoinen, Kari 1998. Eurooppalainen liberalismi. Jyväskylä. Atena Kustannus Oy.
Smith, Adam 1933. Kansojen varallisuus. WSOY.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Adam_Smith
http://personal.inet.fi/koti/vexom/adam.htm
maanantai 21. huhtikuuta 2008
Suomen työvoimapula tulevaisuudessa
SUOMEN TYÖVOIMAPULA TULEVAISUUDESSA
Työvoimapula tarkoittaa sellaista tilannetta työmarkkinoilla, jolloin työpaikkoja on enemmän tarjolla kuin työntekijöitä ja näin ollen markkinoilla kysyntäkin on suurempi kuin tarjonta. Yleensä työvoimapula koskee vain joitakin aloja, mutta Suomessa se on levinnyt jo lähes kaikkialle.
SUURET IKÄLUOKAT
Vuosina 1945–1959 Suomessa syntyvyys oli korkealla, minkä vuoksi 1970- ja 1990-luvuilla työttömyysprosentti oli korkea. Noina vuosina syntyneitä kutsutaan yleisesti nimellä suuret ikäluokat. Suurimmillaan syntyvyys oli vuosina 1945 ja 1947. Syynä vuoden 1945 suureen syntyvyyteen oli mitä luultavimmin se, että suurin osa rintamamiehistä kotiutettiin vuoden 1944 lopulla.
Ongelmat alkoivat 1950-luvulla, jolloin suuret ikäluokat olivat siirtymässä kouluihin. Se tuotti koululaitoksille ongelmia, sillä niin suurelle porukalle (n. 100 000 uutta oppilasta) oli vaikeaa järjestää koulutusta. Tällä hetkellä suuria ikäluokkia koskeva tilanne on kuitenkin vieläkin pahempi, sillä se luo ongelmia työmarkkinoille. Suuret ikäluokat saavuttavat eläkeiän aivan lähivuosien aikana, mikä aiheuttaa eläkepommiksikin kutsutun ongelman - mihin nämä henkilöt saadaan viettämään eläkepäiviään ja mistä löydetään heidän tilalleen uusia työntekijöitä.
LASKUKAAVOJA
Työvoiman laskemiseen on olemassa monia erilaisia kaavoja. Näitä kaavoja ovat mm. osallistumisaste eli työvoimaosuus, työvoima ja työttömyysaste. Työvoimaa koskevat tilastot perustuvat Tilastokeskuksen työvoimatutkimukseen. Työvoimaan kuuluu ne henkilöt, jotka ovat ilmoittaneet olleensa töissä ja ne jotka ovat ilmoittaneet olevansa aktiivisesti työtä hakevia työttömiä. Näin ollen työvoima lasketaan seuraavalla tavalla:
Työvoima=työlliset+työttömät
Työvoiman avulla saadaan laskettua työvoimaosuus, joka kertoo kuinka suuri osa työikäisestä väestöstä (eli Suomessa 15–74-vuotiaista) kuuluu työvoimaan.
Työvoimaosuus= (työvoima/työikäinen väestö) x 100
Eräs erittäin olennainen kaava on myös työttömyysaste. Nimensä mukaisesti työttömyysaste ilmoittaa työttömien prosentuaalisen määrän työvoimasta. Työttömyysasteen laskukaava on seuraava:
Työttömyysaste = (työttömät / työvoima) x 100
Työttömyysasteen vastakohta on työllisyysaste, joka lasketaan muutoin samalla tavalla kuin työttömyysaste, mutta työttömien tilalle kaavaan tulee työlliset.
TYÖVOIMAPULA PAHIMMILLAAN – MITÄ MEDIASSA KERROTAAN JUURI NYT
Olemme tällä hetkellä noususuhdanteessa, jossa työttömyys laskee. Seuraavan 5-10 vuoden sisällä työvoimapula tulee olemaan pahimmillaan. Etenkin taloushallinnon alalla on herätty siihen, että suurin osa tällä hetkellä pankeissa ja verotoimistoissa töissä olevasta henkilöstöstä on yli 50-vuotiaita. Pulaa tulee myös olemaan yritystenjohtoon erikoistuvista ja tietojenkäsittelyn ammattilaisista. Suurin ongelma tulee kuitenkin mitä luultavimmin olemaan sosiaali- ja terveysaloilla sekä rakennusalalla, joilla ongelmia on ollut jo muutamien vuosien ajan.
Tällä hetkellä mediassa puhutaan niin työttömyydestä kuin myös työvoimapulasta. Lehtien ja uutisten määrään nähden työvoimapula on saanut melko vähän palstatilaa. Työvoimapulasta ollaan kahta mieltä: se tulee tai se on pelkkää puhetta. Viime aikoina lehdissä on näkynyt lähinnä erilaisia työvoimapulaa koskevia haastatteluita mm. maahanmuuttajilta ja poliittisesti vaikuttavilta henkilöiltä. Jonkin verran on näkynyt myös yleistä puhetta työvoimapulasta ja siitä, mille aloille se tulee iskemään koviten.
TYÖVOIMANPULAN ”EDUT” JA HAITAT
Suomessa syntyvyys on laskenut lähes puoleen siitä, mitä se oli vuonna 1950, mikä tarkoittaa sitä, että lähes puolet työpaikoista jää täyttämättä. Ongelmaa kasvattaa myös se, että suurten ikäluokkien siirtyessä vanhainkoteihin, tarvitaan yhä enemmän hoitajia pitämään heistä huolta.
Karkeasti sanottuna voidaan ajatella, että työvoimapulasta on eräällä tavalla kuitenkin myös hyötyä: työttömyysprosentti laskee ja palkat saattavat nousta. Pula työvoimasta aiheuttaa lisäksi teknologian nopeamman kehityksen, koska on pakko keksiä uusia laitteita korvaamaan ihmistyövoimaa.
Nämä ”edut” ovat kuitenkin pientä siihen nähden, miten paljon ongelmia työvoimapula tuo tullessaan: tuotteiden hinnat nousevat ja tuotannontaso laskee, palveluja on yhä vaikeampi saada, inflaatio kiihtyy ja yrityksiä menee konkurssiin koska kilpailu asiakkaista ja työvoimasta kovenee. Monet alat kohtaavat suuria vastoinkäymisiä, koska alan osaajia ei enää ole tarpeeksi. Lisäksi eräs haitta – joka myöhemmin luokitellaan myös ratkaisuksi - on se, että eläkeikää nostetaan. Tämä koskee tällä hetkellä itse ”ongelman aiheuttajia” eli suuria ikäluokkia.
RATKAISUJA
Yksi asia, mikä auttaisi vähentämään työvoimapulaa, olisi ihmisten koulutus oikeille aloille. Tällä hetkellä lisää koulutuspaikkoja tarvittaisiin erityisesti sosiaali- ja terveysalalle sekä taloushallintoon ja rakennukseen. Ensisijaisesti koulutusta tulisi tarjota pitkäaikaistyöttömille, jotta heidän taitonsa eivät lopullisesti ruostuisi ja menisi hukkaan.
Mediassa ratkaisuksi ajatellaan lähes pelkästään työvoiman hankkimista ulkomailta. Lähiaikoina yritysmaailmaan on ilmestynyt lisämiespalveluita, jotka värväävät ulkomailta tulevaa väkeä Suomeen erilaisiin töihin.
Suunnitteilla on myös eläkeiän nostaminen. Tällöin osa suuresta ikäluokasta jäisi vielä muutamaksi vuodeksi työelämään auttamaan seuraajiaan.
Monet yritykset ovat varautuneet työvoimapulaan myös siten, että ne ovat siirtäneet tehtaitaan muihin maihin. Syynä siirtoihin ovat toki myös halvempi työvoima ja halvemmat raaka-aineet, mutta voidaan kuitenkin ajatella, että työvoimapulan ennakointi on myös yksi syy, joka johtaa siirtoihin.
Eräs suuri fakta on se, että syntyvyyttä on lisättävä. Tilastokeskuksen tilastojen mukaan syntyvyyden nostaminen 1,75:stä 2,1:een lyhentäisi työvoimapulakautta lähes kymmenellä vuodella.
Teknologian kehittäminen tulee myös auttamaan, sillä tuolloin saadaan pienennettyä vaadittavaa ihmistyövoimaa. Teknologiasta ei tosin tule koskaan olemaan hyötyä palveluammateissa.
Myös palkkojen nostaminen auttaisi ja mahdollisesti työttömyystuen laskeminen. Raha houkuttelee tekemään töitä ja tällä hetkellä sitä saa tietyillä aloilla melkeinpä vähemmän kuin silloin, kun saa työttömyyspäivärahaa.
MUIDEN MAIDEN TILANNE
Suomi on mm. Saksan, Ranskan ja Englannin kanssa ensimmäisiä Euroopan maita, joihin työvoimapula iskee. Muualla Euroopassa, esimerkiksi Espanjassa ja Italiassa, suuret ikäluokat ovat syntyneet vasta 1970-luvulla. Myös Japanilla ja USA:lla on työvoimapulaa. Japanissa työvoima on jo lähtenyt pienentymään ja USA:ssa sitä on odotettavissa suunnilleen vuoden 2010 läheisyydessä.
LÄHTEET
KIRJALLISUUS
Mäkila Atro, Vartia Pentti, Ylä-Anttila Pekka: Teknologia ja työ- mikä on työn tulevaisuus?, Tekes 1999
Vartia Pentti, Ylä-Anttila Pekka: Kansantalous 2017, Taloustieto Oy 1992
Pekkarinen Jukka, Sutela Pekka: Kansantaloustiede, WSOY 2004
INTERNET
www.ek.fi
www.hs.fi
www.kauppalehti.fi
www.kauppapolitiikka.fi
www.mol.fi
www.stat.fi
www.stm.fi
www.turunsanomat.fi
fi.wikipedia.org
Työvoimapula tarkoittaa sellaista tilannetta työmarkkinoilla, jolloin työpaikkoja on enemmän tarjolla kuin työntekijöitä ja näin ollen markkinoilla kysyntäkin on suurempi kuin tarjonta. Yleensä työvoimapula koskee vain joitakin aloja, mutta Suomessa se on levinnyt jo lähes kaikkialle.
SUURET IKÄLUOKAT
Vuosina 1945–1959 Suomessa syntyvyys oli korkealla, minkä vuoksi 1970- ja 1990-luvuilla työttömyysprosentti oli korkea. Noina vuosina syntyneitä kutsutaan yleisesti nimellä suuret ikäluokat. Suurimmillaan syntyvyys oli vuosina 1945 ja 1947. Syynä vuoden 1945 suureen syntyvyyteen oli mitä luultavimmin se, että suurin osa rintamamiehistä kotiutettiin vuoden 1944 lopulla.
Ongelmat alkoivat 1950-luvulla, jolloin suuret ikäluokat olivat siirtymässä kouluihin. Se tuotti koululaitoksille ongelmia, sillä niin suurelle porukalle (n. 100 000 uutta oppilasta) oli vaikeaa järjestää koulutusta. Tällä hetkellä suuria ikäluokkia koskeva tilanne on kuitenkin vieläkin pahempi, sillä se luo ongelmia työmarkkinoille. Suuret ikäluokat saavuttavat eläkeiän aivan lähivuosien aikana, mikä aiheuttaa eläkepommiksikin kutsutun ongelman - mihin nämä henkilöt saadaan viettämään eläkepäiviään ja mistä löydetään heidän tilalleen uusia työntekijöitä.
LASKUKAAVOJA
Työvoiman laskemiseen on olemassa monia erilaisia kaavoja. Näitä kaavoja ovat mm. osallistumisaste eli työvoimaosuus, työvoima ja työttömyysaste. Työvoimaa koskevat tilastot perustuvat Tilastokeskuksen työvoimatutkimukseen. Työvoimaan kuuluu ne henkilöt, jotka ovat ilmoittaneet olleensa töissä ja ne jotka ovat ilmoittaneet olevansa aktiivisesti työtä hakevia työttömiä. Näin ollen työvoima lasketaan seuraavalla tavalla:
Työvoima=työlliset+työttömät
Työvoiman avulla saadaan laskettua työvoimaosuus, joka kertoo kuinka suuri osa työikäisestä väestöstä (eli Suomessa 15–74-vuotiaista) kuuluu työvoimaan.
Työvoimaosuus= (työvoima/työikäinen väestö) x 100
Eräs erittäin olennainen kaava on myös työttömyysaste. Nimensä mukaisesti työttömyysaste ilmoittaa työttömien prosentuaalisen määrän työvoimasta. Työttömyysasteen laskukaava on seuraava:
Työttömyysaste = (työttömät / työvoima) x 100
Työttömyysasteen vastakohta on työllisyysaste, joka lasketaan muutoin samalla tavalla kuin työttömyysaste, mutta työttömien tilalle kaavaan tulee työlliset.
TYÖVOIMAPULA PAHIMMILLAAN – MITÄ MEDIASSA KERROTAAN JUURI NYT
Olemme tällä hetkellä noususuhdanteessa, jossa työttömyys laskee. Seuraavan 5-10 vuoden sisällä työvoimapula tulee olemaan pahimmillaan. Etenkin taloushallinnon alalla on herätty siihen, että suurin osa tällä hetkellä pankeissa ja verotoimistoissa töissä olevasta henkilöstöstä on yli 50-vuotiaita. Pulaa tulee myös olemaan yritystenjohtoon erikoistuvista ja tietojenkäsittelyn ammattilaisista. Suurin ongelma tulee kuitenkin mitä luultavimmin olemaan sosiaali- ja terveysaloilla sekä rakennusalalla, joilla ongelmia on ollut jo muutamien vuosien ajan.
Tällä hetkellä mediassa puhutaan niin työttömyydestä kuin myös työvoimapulasta. Lehtien ja uutisten määrään nähden työvoimapula on saanut melko vähän palstatilaa. Työvoimapulasta ollaan kahta mieltä: se tulee tai se on pelkkää puhetta. Viime aikoina lehdissä on näkynyt lähinnä erilaisia työvoimapulaa koskevia haastatteluita mm. maahanmuuttajilta ja poliittisesti vaikuttavilta henkilöiltä. Jonkin verran on näkynyt myös yleistä puhetta työvoimapulasta ja siitä, mille aloille se tulee iskemään koviten.
TYÖVOIMANPULAN ”EDUT” JA HAITAT
Suomessa syntyvyys on laskenut lähes puoleen siitä, mitä se oli vuonna 1950, mikä tarkoittaa sitä, että lähes puolet työpaikoista jää täyttämättä. Ongelmaa kasvattaa myös se, että suurten ikäluokkien siirtyessä vanhainkoteihin, tarvitaan yhä enemmän hoitajia pitämään heistä huolta.
Karkeasti sanottuna voidaan ajatella, että työvoimapulasta on eräällä tavalla kuitenkin myös hyötyä: työttömyysprosentti laskee ja palkat saattavat nousta. Pula työvoimasta aiheuttaa lisäksi teknologian nopeamman kehityksen, koska on pakko keksiä uusia laitteita korvaamaan ihmistyövoimaa.
Nämä ”edut” ovat kuitenkin pientä siihen nähden, miten paljon ongelmia työvoimapula tuo tullessaan: tuotteiden hinnat nousevat ja tuotannontaso laskee, palveluja on yhä vaikeampi saada, inflaatio kiihtyy ja yrityksiä menee konkurssiin koska kilpailu asiakkaista ja työvoimasta kovenee. Monet alat kohtaavat suuria vastoinkäymisiä, koska alan osaajia ei enää ole tarpeeksi. Lisäksi eräs haitta – joka myöhemmin luokitellaan myös ratkaisuksi - on se, että eläkeikää nostetaan. Tämä koskee tällä hetkellä itse ”ongelman aiheuttajia” eli suuria ikäluokkia.
RATKAISUJA
Yksi asia, mikä auttaisi vähentämään työvoimapulaa, olisi ihmisten koulutus oikeille aloille. Tällä hetkellä lisää koulutuspaikkoja tarvittaisiin erityisesti sosiaali- ja terveysalalle sekä taloushallintoon ja rakennukseen. Ensisijaisesti koulutusta tulisi tarjota pitkäaikaistyöttömille, jotta heidän taitonsa eivät lopullisesti ruostuisi ja menisi hukkaan.
Mediassa ratkaisuksi ajatellaan lähes pelkästään työvoiman hankkimista ulkomailta. Lähiaikoina yritysmaailmaan on ilmestynyt lisämiespalveluita, jotka värväävät ulkomailta tulevaa väkeä Suomeen erilaisiin töihin.
Suunnitteilla on myös eläkeiän nostaminen. Tällöin osa suuresta ikäluokasta jäisi vielä muutamaksi vuodeksi työelämään auttamaan seuraajiaan.
Monet yritykset ovat varautuneet työvoimapulaan myös siten, että ne ovat siirtäneet tehtaitaan muihin maihin. Syynä siirtoihin ovat toki myös halvempi työvoima ja halvemmat raaka-aineet, mutta voidaan kuitenkin ajatella, että työvoimapulan ennakointi on myös yksi syy, joka johtaa siirtoihin.
Eräs suuri fakta on se, että syntyvyyttä on lisättävä. Tilastokeskuksen tilastojen mukaan syntyvyyden nostaminen 1,75:stä 2,1:een lyhentäisi työvoimapulakautta lähes kymmenellä vuodella.
Teknologian kehittäminen tulee myös auttamaan, sillä tuolloin saadaan pienennettyä vaadittavaa ihmistyövoimaa. Teknologiasta ei tosin tule koskaan olemaan hyötyä palveluammateissa.
Myös palkkojen nostaminen auttaisi ja mahdollisesti työttömyystuen laskeminen. Raha houkuttelee tekemään töitä ja tällä hetkellä sitä saa tietyillä aloilla melkeinpä vähemmän kuin silloin, kun saa työttömyyspäivärahaa.
MUIDEN MAIDEN TILANNE
Suomi on mm. Saksan, Ranskan ja Englannin kanssa ensimmäisiä Euroopan maita, joihin työvoimapula iskee. Muualla Euroopassa, esimerkiksi Espanjassa ja Italiassa, suuret ikäluokat ovat syntyneet vasta 1970-luvulla. Myös Japanilla ja USA:lla on työvoimapulaa. Japanissa työvoima on jo lähtenyt pienentymään ja USA:ssa sitä on odotettavissa suunnilleen vuoden 2010 läheisyydessä.
LÄHTEET
KIRJALLISUUS
Mäkila Atro, Vartia Pentti, Ylä-Anttila Pekka: Teknologia ja työ- mikä on työn tulevaisuus?, Tekes 1999
Vartia Pentti, Ylä-Anttila Pekka: Kansantalous 2017, Taloustieto Oy 1992
Pekkarinen Jukka, Sutela Pekka: Kansantaloustiede, WSOY 2004
INTERNET
www.ek.fi
www.hs.fi
www.kauppalehti.fi
www.kauppapolitiikka.fi
www.mol.fi
www.stat.fi
www.stm.fi
www.turunsanomat.fi
fi.wikipedia.org
maanantai 14. huhtikuuta 2008
Karl Marx
Karl Marx
Karl Marx syntyi 5. toukokuuta vuonna 1818 Reinin maakunnassa Preussissa. Karl Marx oli epäilemättä vaikutusvaltaisin sosialistinen ajattelija 1800-luvulla. Hänen perheensä oli edistyksellinen juutalaisperhe. Perhe kääntyi juutalaissyrjinnän takia luterilaisiksi. Perhe oli mukana liberaalisissa seurapiireissä. Koulu sujui Marxilta hyvin. Vuonna 1833 15-vuotiaana hän kirjautui Bonnin yliopistoon lukemaan lakia.
Kesällä 1836 hän kihlautui lapsuuden ystävättärensä kanssa Jenny Von Westbhalenin ja naimisiin he päätyivät 1843. Hän vaihtoi 1836 Berliinin yliopistoon ja opiskeli lakitiedettä, etinen kuitenkin historiaa ja filosofiaa. Yliopiston hän päätti vuonna 1841 esittäen tohtorin väitekirjan epikuroksen filosofiasta.
Vuonna 1841 Karl Marx kirjoitettu teologi Bruno Bauerin kanssa Pamfletin, joka on suomennettu ”Tuomiopäivän pasuuna Hegelin yllä”. Teoksen tekijöiden paljastumisen vuoksi vuonna 1842 Marx siirtyi journalismin pariin. Kohua herättäneen lehden viranomaiset lopettivat monta kertaa. Marxin tulisten pääkirjoitusten jouduttua ristiriitaan valtion sensuurin kanssa, lopulta Marx painostettiin maanpakoon Ranskaan Pariisiin. Ranskassa Marx perusti lehden uudestaan. 1844 hän tapasi elämän mittaiseksi ystäväksi muodostuvan Friedrich Engelsin. Lehden jouduttua jälleen vaikeuksiin, Preussin virkamiesten protestoidessa Ranskalaisille Marx joutui jälleen pakenemaan Brysseliin. Marx kuoli suhteellisen tuntemattomana vuonna 1883 ja lepää Highgaten hautausmaalla.
Hegel oli ajatellut, että markkinatalous tukee ihmisten henkilökohtaista vapautta, Marx päinvastoin katsoi, että se tuhoaa vapauden edellytykset. Apua ei ole valtiosta, koska se tunnustaa ihmiset vapaiksi ja tasa-arvoisiksi vain markkinoiden toimijoina, eivätkä köyhä ja rikas todellisuudessa ole tasa-arvoisia. Vaikka molemmat olisivat yhtä vapaita, köyhällä ei ole aineellisia edellytyksiä käyttää vapauksiaan. Vapauden, tasa-arvon ja vieraantumisen ongelmia ei Marxin mukaan voitu ratkaista yksityisomaisuuden ja markkinatalouden vallitessa. Hän suositti siirtymistä kommunismiin. Kun siinä toteutetaan yhteisomistus, ihmisen voi luopua itsekkyydestään ja toteuttaa ihmisyyttään vapaasti.
Marx oli koko elämänsä ajan kiinnostunut ihmisten vapaudesta. Hän haaveili siirtymisestä välttämättömyyden maailmasta vapauden valtakuntaan eli kommunismiin. Siellä oli tarkoitus päästä eroon kaikista rajoituksista, joihin tavaratuotanto ihmisten alistaa. Jokainen ihminen voisi olla eräänlainen vapaa taiteilija ja elää aineellisesti yltäkylläistä elämää tarvitsematta välittää sen taloudellisista edellytyksistä. Marxin ehdotukset siitä, miten tällainen elämänmuoto voitaisiin toteuttaa, eivät nykyään ole suuressa suosiossa.
Marxilaisuus
Marxilaisuus on Marxin näkemyksien ja opin järjestelmä. Karl Marxin materialistinen filosofia on saanut alkunsa 1800-luvulla saksalaisen filosofin Hegelin dialektiikasta ja sen materialistisesta historian käsityksestä. Vaikka Marx omaksuikin Hegelin ajatukset täydellisesti, niitä oli kuitenkin muokattava radikaalisti.
Marxin materialismi on taloustieteellistä. Hänen mukaansa aineellisen maailman ratkaisevimmat rakenteet ovat yhteiskunnallisia ja taloudellisia. ”Yhteiskunnallinen tuotanto”, ”tuotantosuhteet” ja ”taloudelliset rakenteet” ovatkin Marxin ydinkäsitteitä.
Marxismi voidaan jakaa kahteen osaan.
1.) Kommunismiin, joka on lähinnä poliittinen aatesuuntaus, jonka mukaan yhteiskunta- ja talouselämän tulee olla keskusjohtoista ja tuotantovälineiden valtion omistuksessa. Marxilaisuudessa valtio on ainoa todellinen. Ja vain sen jäsenenä työskentelevällä ihmisellä on arvo. Näin ollen ihmistä ei voi olla olemassa ilman valtiota. Karl Marxin teorian mukaan ihminen myy työvoimansa maan, tehtaan tai työvälineiden omistajalle. Näin ollen yksityisomistus lakkaa kokonaan ja kaikki
2.) tuotantovälineet ovat kansan hallinnassa ja valvonnassa. Tämä aate sai runsaasti kannattajia työväen luokasta.
3.) Revisionismiin, jonka pyrkimyksenä on saada aikaan vallitsevan yhteiskunnallisen järjestyksen muutos. Jonka kannattajia oli etenkin toisen maailman sodan jälkeen esimerkiksi Neuvostoliiton ja Kiinan puolueilla. Tunnetuimpia Marxilaisuutta omaan suuntaansa kehittäneitä henkilöitä tuolloin olivat mm. Lenin, Stalin ja Fidel Castro.
Kaiken kaikkiaan Marxismi on kuitenkin vaikuttanut hyvin suuresti 1900-luvun politiikkaan ja erityisesti yhteiskuntatieteiden kehitykseen. Maailmankatsomuksena ja poliittisena liikkeenäkin Marxilaisuus koki vielä 1960- ja 1970-luvulla Länsi-Euroopassa nousukauden, minkä jälkeen tuon käsitteen käyttäminen myös erilaisten vasemmistolaisten ajattelutapojen kuvaajana näyttää kuitenkin vähentyneen.
Lisäarvoteoria
Teoksessaan Pääoma Marx esitti teorian kapitalistisen yhteiskunnan yleisimmistä taloudellisista liikelaeista. Marxia ja Engelsiä kiinnosti, mistä yrittäjä saa liikevoittoa. Ennen Marxia talousteoreetikot luulivat, että yrittäjä varastaa työntekijöiltä, mutta Marx ei uskonut niihin. Sen sijaan hän päätyi tutkimuksissaan uudenlaiseen käsitteeseen, lisäarvoon. Teorian mukaan arvon lähteenä kapitalistisessa tuotannossa on työ. Tuotteiden arvo määräytyy sen mukaan kuinka paljon työpanosta tarvitaan tuotteiden tuottamiseen. Se merkitsee sitä, että kun yrittäjä palkkaa työvoimaa, hän tekee sijoituksen. Mutta työläinen on erilainen sijoitus kuin esimerkiksi työkoneet; työläinen tuottaa tavaraan enemmän arvoa, kuin mitä työntekijä, työvälineiden ja raaka-aineiden arvo yksinään on. Kun
A= työntekijän palkka
B= työvälineiden kustannukset
C= raaka-aineiden kustannukset
D= valmiin tuotteen hinta
Niin
A+B+C+X=D
Missä X on lisäarvo.
Työntekijän suorittaman työn arvo on suurempi kuin on työntekijän arvo (on palkka). Tämän lisäarvon yrittäjä saa pitää itsellään.
Pääoma-teos
Pääoma käsittelee lähinnä talousteoriaa. Pääoma julkaistiin vuonna 1867 Englannissa. Marxin Pääomateoksen toinen ja kolmasosa ilmestyivät hänen kuolemansa jälkeen. Pääoman synnyn aikoihin Englanti oli voimakkaasti teollistuva valtio. Olot kutomoissa, kaivoksissa ja muissa teolliseen toimintaan liittyvissä työpaikoissa olivat usein hirvittävät. Palkka oli huono, työolot kammottavat, päivät pitkiä ja työnantajan mielivalta yleistä. Ristiriita työnantajien ja palkallisten etujen välillä oli räikeästi näkyvissä.
Teoksessa Marx kuvaa kapitalistista järjestelmää, kritisoi sitä ja ennakoi sen tuhoa. Pääomassa ennustetaan, että ajan myötä varallisuus keskittyy yhä harvemmille ja johtaa yhä tiukempaan vastakkain asetteluun ja omistavan luokan ja työväen luokan välillä. Lopulta seurauksena on vallankumous ja uusi järjestys.
Marxin teos oli kiistelty ilmestyessään ja myös hyvin pitkään sen jälkeen. Osaa vasemmistosta se ihastutti. Marxin teesit ovatkin vaikuttaneet voimakkaasti 1900-luvun vasemmistolaiseen ajatteluun.
Merkittävin vaikutus Pääomalla ja Marxilaisella ajattelulla ylipäänsä lienee ollut erilaisten vallankumouksellisten liikkeiden kautta. Marxilaisia vallankumouksellisia on ollut kaikkialla Etelä-Amerikasta Aasiaan.
Vallankumouksellisista liikkeistä voimakkain ja pitkäaikaisin oli kuitenkin Venäjällä syntynyt Bolshevismi. Sen pääideologeihin kuuluneen Leninin lisäksi liike nojasi paljolti Marxin teoksissaan esittämiin näkökohtiin. Kun Bolshevistinen vallankumous vuonna 1917
onnistui ja johti myöhemmin Neuvostoliiton syntyyn, Marxin Pääoma oli yksi jättimäisen valtion tärkeimmistä kirjoista. Marxin ajatukset myötävaikuttivat Neuvostoliiton syntyyn. Neuvostoliitto puolestaan myöhemmin edisti Marxilaisuuden leviämistä muualla maailmassa.
Karl Marxin pääteokset
Pääoma, Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset sekä yhdessä tärkeimmän aatetoverin Friedrich Engelsin kanssa kirjoitettu Kommunistinen manifesti.
Lähteet:
Karl Marx: Elämäkerta
Berlin Isaiah
Otava 1968, Keuruu
Marx ja vapaus
Eagleton Terry
Otava 2000, Helsinki
Karl Marx: Elämä ja teokset
McLellan David
Gummerus 1990
http://opisto.alkio.fi/~anmakela/marx/marxilaisuus.html
http://www.peda.net/verkkolehti/jamsankoski/jamkoskihi?m=content&a_id=6
http://www.historyguide.org/intellect/marx.html
http://www.sosialismi.net/kirjasto/lenin/Karl%20Marx.pdf
Karl Marx syntyi 5. toukokuuta vuonna 1818 Reinin maakunnassa Preussissa. Karl Marx oli epäilemättä vaikutusvaltaisin sosialistinen ajattelija 1800-luvulla. Hänen perheensä oli edistyksellinen juutalaisperhe. Perhe kääntyi juutalaissyrjinnän takia luterilaisiksi. Perhe oli mukana liberaalisissa seurapiireissä. Koulu sujui Marxilta hyvin. Vuonna 1833 15-vuotiaana hän kirjautui Bonnin yliopistoon lukemaan lakia.
Kesällä 1836 hän kihlautui lapsuuden ystävättärensä kanssa Jenny Von Westbhalenin ja naimisiin he päätyivät 1843. Hän vaihtoi 1836 Berliinin yliopistoon ja opiskeli lakitiedettä, etinen kuitenkin historiaa ja filosofiaa. Yliopiston hän päätti vuonna 1841 esittäen tohtorin väitekirjan epikuroksen filosofiasta.
Vuonna 1841 Karl Marx kirjoitettu teologi Bruno Bauerin kanssa Pamfletin, joka on suomennettu ”Tuomiopäivän pasuuna Hegelin yllä”. Teoksen tekijöiden paljastumisen vuoksi vuonna 1842 Marx siirtyi journalismin pariin. Kohua herättäneen lehden viranomaiset lopettivat monta kertaa. Marxin tulisten pääkirjoitusten jouduttua ristiriitaan valtion sensuurin kanssa, lopulta Marx painostettiin maanpakoon Ranskaan Pariisiin. Ranskassa Marx perusti lehden uudestaan. 1844 hän tapasi elämän mittaiseksi ystäväksi muodostuvan Friedrich Engelsin. Lehden jouduttua jälleen vaikeuksiin, Preussin virkamiesten protestoidessa Ranskalaisille Marx joutui jälleen pakenemaan Brysseliin. Marx kuoli suhteellisen tuntemattomana vuonna 1883 ja lepää Highgaten hautausmaalla.
Hegel oli ajatellut, että markkinatalous tukee ihmisten henkilökohtaista vapautta, Marx päinvastoin katsoi, että se tuhoaa vapauden edellytykset. Apua ei ole valtiosta, koska se tunnustaa ihmiset vapaiksi ja tasa-arvoisiksi vain markkinoiden toimijoina, eivätkä köyhä ja rikas todellisuudessa ole tasa-arvoisia. Vaikka molemmat olisivat yhtä vapaita, köyhällä ei ole aineellisia edellytyksiä käyttää vapauksiaan. Vapauden, tasa-arvon ja vieraantumisen ongelmia ei Marxin mukaan voitu ratkaista yksityisomaisuuden ja markkinatalouden vallitessa. Hän suositti siirtymistä kommunismiin. Kun siinä toteutetaan yhteisomistus, ihmisen voi luopua itsekkyydestään ja toteuttaa ihmisyyttään vapaasti.
Marx oli koko elämänsä ajan kiinnostunut ihmisten vapaudesta. Hän haaveili siirtymisestä välttämättömyyden maailmasta vapauden valtakuntaan eli kommunismiin. Siellä oli tarkoitus päästä eroon kaikista rajoituksista, joihin tavaratuotanto ihmisten alistaa. Jokainen ihminen voisi olla eräänlainen vapaa taiteilija ja elää aineellisesti yltäkylläistä elämää tarvitsematta välittää sen taloudellisista edellytyksistä. Marxin ehdotukset siitä, miten tällainen elämänmuoto voitaisiin toteuttaa, eivät nykyään ole suuressa suosiossa.
Marxilaisuus
Marxilaisuus on Marxin näkemyksien ja opin järjestelmä. Karl Marxin materialistinen filosofia on saanut alkunsa 1800-luvulla saksalaisen filosofin Hegelin dialektiikasta ja sen materialistisesta historian käsityksestä. Vaikka Marx omaksuikin Hegelin ajatukset täydellisesti, niitä oli kuitenkin muokattava radikaalisti.
Marxin materialismi on taloustieteellistä. Hänen mukaansa aineellisen maailman ratkaisevimmat rakenteet ovat yhteiskunnallisia ja taloudellisia. ”Yhteiskunnallinen tuotanto”, ”tuotantosuhteet” ja ”taloudelliset rakenteet” ovatkin Marxin ydinkäsitteitä.
Marxismi voidaan jakaa kahteen osaan.
1.) Kommunismiin, joka on lähinnä poliittinen aatesuuntaus, jonka mukaan yhteiskunta- ja talouselämän tulee olla keskusjohtoista ja tuotantovälineiden valtion omistuksessa. Marxilaisuudessa valtio on ainoa todellinen. Ja vain sen jäsenenä työskentelevällä ihmisellä on arvo. Näin ollen ihmistä ei voi olla olemassa ilman valtiota. Karl Marxin teorian mukaan ihminen myy työvoimansa maan, tehtaan tai työvälineiden omistajalle. Näin ollen yksityisomistus lakkaa kokonaan ja kaikki
2.) tuotantovälineet ovat kansan hallinnassa ja valvonnassa. Tämä aate sai runsaasti kannattajia työväen luokasta.
3.) Revisionismiin, jonka pyrkimyksenä on saada aikaan vallitsevan yhteiskunnallisen järjestyksen muutos. Jonka kannattajia oli etenkin toisen maailman sodan jälkeen esimerkiksi Neuvostoliiton ja Kiinan puolueilla. Tunnetuimpia Marxilaisuutta omaan suuntaansa kehittäneitä henkilöitä tuolloin olivat mm. Lenin, Stalin ja Fidel Castro.
Kaiken kaikkiaan Marxismi on kuitenkin vaikuttanut hyvin suuresti 1900-luvun politiikkaan ja erityisesti yhteiskuntatieteiden kehitykseen. Maailmankatsomuksena ja poliittisena liikkeenäkin Marxilaisuus koki vielä 1960- ja 1970-luvulla Länsi-Euroopassa nousukauden, minkä jälkeen tuon käsitteen käyttäminen myös erilaisten vasemmistolaisten ajattelutapojen kuvaajana näyttää kuitenkin vähentyneen.
Lisäarvoteoria
Teoksessaan Pääoma Marx esitti teorian kapitalistisen yhteiskunnan yleisimmistä taloudellisista liikelaeista. Marxia ja Engelsiä kiinnosti, mistä yrittäjä saa liikevoittoa. Ennen Marxia talousteoreetikot luulivat, että yrittäjä varastaa työntekijöiltä, mutta Marx ei uskonut niihin. Sen sijaan hän päätyi tutkimuksissaan uudenlaiseen käsitteeseen, lisäarvoon. Teorian mukaan arvon lähteenä kapitalistisessa tuotannossa on työ. Tuotteiden arvo määräytyy sen mukaan kuinka paljon työpanosta tarvitaan tuotteiden tuottamiseen. Se merkitsee sitä, että kun yrittäjä palkkaa työvoimaa, hän tekee sijoituksen. Mutta työläinen on erilainen sijoitus kuin esimerkiksi työkoneet; työläinen tuottaa tavaraan enemmän arvoa, kuin mitä työntekijä, työvälineiden ja raaka-aineiden arvo yksinään on. Kun
A= työntekijän palkka
B= työvälineiden kustannukset
C= raaka-aineiden kustannukset
D= valmiin tuotteen hinta
Niin
A+B+C+X=D
Missä X on lisäarvo.
Työntekijän suorittaman työn arvo on suurempi kuin on työntekijän arvo (on palkka). Tämän lisäarvon yrittäjä saa pitää itsellään.
Pääoma-teos
Pääoma käsittelee lähinnä talousteoriaa. Pääoma julkaistiin vuonna 1867 Englannissa. Marxin Pääomateoksen toinen ja kolmasosa ilmestyivät hänen kuolemansa jälkeen. Pääoman synnyn aikoihin Englanti oli voimakkaasti teollistuva valtio. Olot kutomoissa, kaivoksissa ja muissa teolliseen toimintaan liittyvissä työpaikoissa olivat usein hirvittävät. Palkka oli huono, työolot kammottavat, päivät pitkiä ja työnantajan mielivalta yleistä. Ristiriita työnantajien ja palkallisten etujen välillä oli räikeästi näkyvissä.
Teoksessa Marx kuvaa kapitalistista järjestelmää, kritisoi sitä ja ennakoi sen tuhoa. Pääomassa ennustetaan, että ajan myötä varallisuus keskittyy yhä harvemmille ja johtaa yhä tiukempaan vastakkain asetteluun ja omistavan luokan ja työväen luokan välillä. Lopulta seurauksena on vallankumous ja uusi järjestys.
Marxin teos oli kiistelty ilmestyessään ja myös hyvin pitkään sen jälkeen. Osaa vasemmistosta se ihastutti. Marxin teesit ovatkin vaikuttaneet voimakkaasti 1900-luvun vasemmistolaiseen ajatteluun.
Merkittävin vaikutus Pääomalla ja Marxilaisella ajattelulla ylipäänsä lienee ollut erilaisten vallankumouksellisten liikkeiden kautta. Marxilaisia vallankumouksellisia on ollut kaikkialla Etelä-Amerikasta Aasiaan.
Vallankumouksellisista liikkeistä voimakkain ja pitkäaikaisin oli kuitenkin Venäjällä syntynyt Bolshevismi. Sen pääideologeihin kuuluneen Leninin lisäksi liike nojasi paljolti Marxin teoksissaan esittämiin näkökohtiin. Kun Bolshevistinen vallankumous vuonna 1917
onnistui ja johti myöhemmin Neuvostoliiton syntyyn, Marxin Pääoma oli yksi jättimäisen valtion tärkeimmistä kirjoista. Marxin ajatukset myötävaikuttivat Neuvostoliiton syntyyn. Neuvostoliitto puolestaan myöhemmin edisti Marxilaisuuden leviämistä muualla maailmassa.
Karl Marxin pääteokset
Pääoma, Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset sekä yhdessä tärkeimmän aatetoverin Friedrich Engelsin kanssa kirjoitettu Kommunistinen manifesti.
Lähteet:
Karl Marx: Elämäkerta
Berlin Isaiah
Otava 1968, Keuruu
Marx ja vapaus
Eagleton Terry
Otava 2000, Helsinki
Karl Marx: Elämä ja teokset
McLellan David
Gummerus 1990
http://opisto.alkio.fi/~anmakela/marx/marxilaisuus.html
http://www.peda.net/verkkolehti/jamsankoski/jamkoskihi?m=content&a_id=6
http://www.historyguide.org/intellect/marx.html
http://www.sosialismi.net/kirjasto/lenin/Karl%20Marx.pdf
perjantai 11. huhtikuuta 2008
Aktiivinen finanssipolitiikka
JOHDANTO
Finanssipolitiikka on osa suurempaa kokonaisuutta, suhdannepolitiikkaa, jossa julkisen vallan toimin pyritään kontrolloimaan nousu- ja laskusuhdanteita. Mitä voimakkaampi on nousukausi, sitä vaikeampi on laskukausi. Finanssipolitiikan suhdannevaihteluiden ääripäitä ovat lama ja inflaatio. Finanssipoliittisia päätöksiä toteutetaan myös kunnissa ja lakisääteisissä sosiaaliturvarahastoissa, mutta lähinnä valtiontaloudessa vaikuttamalla kotimaiseen kysyntään ja sitä kautta kansantalouden kehitykseen. Tämän perustana on valtion vuosittain laatima talousarvio eli budjetti, jossa näkyvät valtion tulot ja menot.
Budjetti voidaan laatia kolmenlaiseksi sen mukaan, mikä tulojen ja menojen suhde milloinkin on. Kun budjetti on tasapainoinen, kaikki menot voidaan kattaa tuloilla, joihin ei lasketa mukaan nettolainanottoa, joka tarkoittaa varallisuuden pienenemistä. Tulojen ollessa menoja suuremmat, puhutaan ylijäämäisestä budjetista, jolloin rahaa siis jää ”yli” esim. valtion velan lyhentämiseen tai säästämiseen tuleville vuosille. Kun puolestaan menot ovat tuloja suuremmat, on budjetti alijäämäinen, jonka seurauksena valtion velka kasvaa sen verran kuin alijäämää on syntynyt, koska kaikki menot on saatava peitettyä.
AKTIIVINEN FINANSSIPOLITIIKKA
Aktiivisen finanssipolitiikan keinoin voidaan vaikuttaa lasku- ja noususuhdanteisiin, jolloin budjetin laadinnan vaikutus on keskeisessä roolissa edellä mainittujen kolmen roolin avulla. Kun yksityinen kysyntä heikkenee laskusuhdanteen aikana, harjoitetaan toista aktiivisen finanssipolitiikan keinoista, ekspansiivista finanssipolitiikkaa. Noususuhdanteen aikana, kun kysyntä vahvistuu, käytetään kontraktiivista finanssipolitiikkaa.
Aktiivinen finanssipolitiikka sai alkunsa toisen maailmansodan jälkeisessä lamassa 1930-luvulla, kun englantilainen John Maynard Keynes esitti teoriansa finanssipolitiikan keskeisestä roolista suhdannepolitiikassa. Tällöin budjettialijäämä ja valtion velka lisääntyisi laskukaudella, mutta budjetti olisi nousukaudella ylijäämäinen kontraktiivisen politiikan ansiosta ja valtion velka supistuisi. Keynesiläisyyden mukaan siis markkinavoimat, jotka koostuvat kuluttajista, yrityksistä ja sijoittajista, eivät voi yksin ohjailla taloutta. Keynes kiinnitti huomion kokonaiskysyntään, ja siihen että se koostuu yksityisestä kulutuksesta, yksityisistä investoinneista, viennistä sekä julkisesta kulutuksesta ja investoinneista.
Ennen Keynesiä harjoitettiin ”suu säkkiä myöten” -politiikkaa, jonka mukaan julkiset menot sopeutetaan aina tuloihin ja vältetään lainanottoa, suhdannetilanteesta riippumatta. Seurauksena kuitenkin olisi suhdanteiden jyrkentyminen, jolloin nousukautena julkisten menojen kasvu pahentaisi ylikuumenemista ja laskukautena taas verojen kiristykset tai julkisten menojen supistukset vain kiihdyttäisivät matalasuhdannetta.
EKSPANSIIVINEN FINANSSIPOLITIIKKA
Laskusuhdanteeseen johtaa siis kokonaiskysynnän heikkeneminen, joka voi johtua elintason nopeasta kasvusta käytettävissä oleviin varoihin nähden. Jossakin vaiheessa kuluttajat myös aistivat nousukauden olevan lakipisteessään, jolloin käytettävissä olevaa rahaa aletaan säästää ”pahan päivän varalle”. Jotta laskua saadaan lievennettyä, täytyisi kysyntä saada uudelleen kasvuun, julkisen vallan keinoin rohkaista kulutuskäyttäytymistä. Niinpä ekspansiivisen finanssipolitiikan aikana kasvatetaan budjettialijäämää. Tähän päästään lisäämällä julkisia menoja, kasvattamalla tulonsiirtoja tai alentamalla verotusta. Julkisia menoja ovat investoinnit, jolloin valtion rakennuttaa rakennuksia tai hankkii uusia laitteita. Tämä palvelutuotannon lisääminen edellyttää uuden työvoiman palkkaamista juuri rakennusten rakentamiseen ja niihin liittyvän tuotannon hoitamiseen.
Valtio voi myös kasvattaa kulutushyödykkeiden ostoa, kuten koneiden, laitteiden ja tarvikkeiden. Tämän myötä yritykset, joilta ostetaan, tarvitsevat lisää työvoimaa. Työllisyyden parantuessa on kotitalouksilla enemmän rahaa käytettävänä, jolloin kokonaiskysynnän kasvaessa saadaan laskusuhdannetta jarrutettua. Tulonsiirtoja puolestaan ovat lapsilisät, työttömyyspäivärahat, opintotuet, asumistuet ja eläkkeet. Kun lisätään valtion menoja kasvattamalla tulonsiirtoja, kasvaa myös kotitalouksien ostovoima. Samaan lopputulokseen päästään valtion myöntämillä verokevennyksillä. Kun kysyntä kasvaa, johtaa se tarjonnan voimistumiseen, eli tuotantoa lisätään, joka jälleen parantaa työllisyyttä.
Riskinä ostovoiman lisääntymisessä on se, että kysyntä kohdistuu lomamatkojen, tuontitavaroiden tai yritysten investointien kasvamisena ulkomaille, jolloin kysyntä ja tarjonta kotimaassa eivät kasva tarkoitetulla tavalla. Laskusuhdanne voi tasaantua automaattisesti, kun tulojen pienentyessä verotus lieventyy progressiivisen verotuksen myötä ja työttömyysmenot kasvavat. Näiden tapahtumien kautta ylijäämää pienenee tai muodostuu alijäämäiseksi. Tätä kutsutaan suhdanneautomatiikaksi.
KONTRAKTIIVINEN FINANSSIPOLITIIKKA
Noususuhdanteen vallitessa yksityinen kysyntä on kasvussa, joka aiheuttaa paineita hinnannousuun tuotannon ollessa jo maksimissaan. Kontraktiivisen finanssipolitiikan avulla sitä pyritään hillitsemään ylijäämäisellä budjetilla toimimalla vastakohtaisesti ekspansiiviseen tapaan nähden. Julkisia menoja on siis karsittava ja veroja kiristettävä puuttumalla julkiseen kulutukseen, investointeihin ja tulonsiirtoihin.
Verojen kiristäminen on helpompaa toteuttamalla se nostamalla välillisiä kuten esim. ruoan, alkoholin, polttoaineen ja autojen veroja, kuin puuttumalla suoraan välittömään tuloverotukseen. Itse kulutusta voidaan säädellä karsimalla julkisia palveluita, ja kaventamalla sosiaaliturvaa vaikutetaan käytettävissä olevan rahan määrään, ja sitä kautta itse kulutukseen. Nämä toimet ovat paljon haastavampia kuin ekspansiivisessa, sillä kuluttajat eivät välttämättä suhtaudu heitä ei-suosiviin muutoksiin suopeasti, ja sitä kautta aiheutuu päättäjille paineita. On helpompi kuluttajalle vastaanottaa tieto verokevennyksestä tai muusta etuudesta, kuin niiden kiristymisestä tai poisottamisesta. On myös vaikea ymmärtää, miksi valtion on kiristettävä verotusta, jos talous on ilman sitäkin kunnossa. Muita keinoja julkisella vallalla ei kuitenkaan ole estää lähestyvää inflaatiota ja laskukauteen siirtymistä. Jos valtio ei puutu peliin kontraktiivisella finanssipolitiikallaan ja kulutus vain kasvaa vaikka hinnatkin nousevat, on rahan arvon heikkeneminen väistämättä edessä.
Jossakin määrin noususuhdanne voi kuitenkin tasoittua suhdanneautomatiikan myötä, kuten laskusuhdannekin. Kun tulot nousevat, kiristyy tuloverotuskin progressiivisen verotuksen ansiosta. Sosiaalimenot supistuvat työttömyyspäivärahojen, asumis- ja toimeentulotukien osalta, kun kuluttajista suurempi osa on työssä ansaitsemassa rahaa. Samalla itse työttömyys, jota pidetään inflaatiotakin pahempana ongelmana, vähenee.
EU:N ROOLI
Finanssipolitiikan käytölle euromaissa on asetettu rajoituksia. Tehdyn vakaus- ja kasvusopimuksen mukaan julkisen talouden alijäämä saa ylittää kolme prosenttia bruttokansantuotteesta ainoastaan erityisissä poikkeustilanteissa, jolloin puhutaan syvästä taantumasta, lamasta. Jos alijäämä budjetissa ylittää tämän rajan kolmena vuotena perättäin, laaditaan jäsenmaalle ohjelma julkisen talouden tasapainon saamiseksi. Ohjelman noudattamatta jättämisestä voidaan määrätä sakkoja, joka viimeistään pakottaa maan toimiin talouden korjaamiseksi. Toisaalta sakot voivat osaltaan hankaloittaa jäsenvaltion talouden alijäämäisyyttä, koska alijäämän syntyessä valtio on samalla joka kerta pakotettu lainanottoon, jota myöntävät muut valtiot tai Suomen pankki. Tiukkaa linjaa euromaiden sisällä finanssipolitiikassa pidetään siksi, että huolimaton talouden järjestely missä tahansa jäsenmaassa syö luottamusta kaikille yhteiseen rahayksikköön, euroon. EU:n sisäiset kansantalouden rakenteet eivät ole yhtenäisiä, ja tämän vuoksi jokaisen maan suhdannevaihtelut aiheuttavat järjestelmässä häiriöitä.
KÄYTÄNNÖSSÄ TÄLLÄ HETKELLÄ
Vuonna 2008 julkinen valta harjoittaa ekspansiivista finanssipolitiikkaa, vai harjoittaako sittenkään? Voimakas talouden kasvu on jatkunut vahvana poikkeuksellisen pitkään. Paineet kustannuksista ja hinnoista ovat lisääntyneet kotimaassa, ja pelätäänkin että hintakilpailukyky tulee heikkenemään. Nopean talouskasvun myötä työllisyystilanne on parantunut ja sitä kautta julkisen talouden rahoitusasema. Kokonaistuotannon kasvun arvioidaan kuitenkin hidastuvan Suomessa kuluvana vuonna. Budjetin ylijäämä on vuonna 2008 edellisvuosia pienempi johtuen valtion menojen nopeasta kasvusta. Ylijäämällä lyhennetään valtion velkaa. Tänä vuonna julkiset investoinnit kasvavat ja kuluttajien ostovoima lisääntyy. Tähän johtavat palkankorotukset, työttömyyden väheneminen ja tuloveroratkaisujen yhteisvaikutus. Karkeasti sanoen julkinen valta antaa kotitalouksille enemmän rahaa käyttöön korotettujen kansaneläkkeiden, lapsilisien, opintorahojen ja tuloverokevennysten myötä, jotta sitä voitaisiin käyttää esim. polttoaineisiin ja sähköön, joiden verotusta puolestaan on korotettu.
Lähteet:
Pekkarinen, Jukka Avain kansantaloustieteeseen
Pekkarinen, Jukka Kansantaloustiede
Koskela, Mirjam Kansantalous tutuksi
Tikkanen, Ensio Taloudellista pääomaa johdatus kansantalouteen
www.vm.fi/budjetti
www.taloustieto.fi
Finanssipolitiikka on osa suurempaa kokonaisuutta, suhdannepolitiikkaa, jossa julkisen vallan toimin pyritään kontrolloimaan nousu- ja laskusuhdanteita. Mitä voimakkaampi on nousukausi, sitä vaikeampi on laskukausi. Finanssipolitiikan suhdannevaihteluiden ääripäitä ovat lama ja inflaatio. Finanssipoliittisia päätöksiä toteutetaan myös kunnissa ja lakisääteisissä sosiaaliturvarahastoissa, mutta lähinnä valtiontaloudessa vaikuttamalla kotimaiseen kysyntään ja sitä kautta kansantalouden kehitykseen. Tämän perustana on valtion vuosittain laatima talousarvio eli budjetti, jossa näkyvät valtion tulot ja menot.
Budjetti voidaan laatia kolmenlaiseksi sen mukaan, mikä tulojen ja menojen suhde milloinkin on. Kun budjetti on tasapainoinen, kaikki menot voidaan kattaa tuloilla, joihin ei lasketa mukaan nettolainanottoa, joka tarkoittaa varallisuuden pienenemistä. Tulojen ollessa menoja suuremmat, puhutaan ylijäämäisestä budjetista, jolloin rahaa siis jää ”yli” esim. valtion velan lyhentämiseen tai säästämiseen tuleville vuosille. Kun puolestaan menot ovat tuloja suuremmat, on budjetti alijäämäinen, jonka seurauksena valtion velka kasvaa sen verran kuin alijäämää on syntynyt, koska kaikki menot on saatava peitettyä.
AKTIIVINEN FINANSSIPOLITIIKKA
Aktiivisen finanssipolitiikan keinoin voidaan vaikuttaa lasku- ja noususuhdanteisiin, jolloin budjetin laadinnan vaikutus on keskeisessä roolissa edellä mainittujen kolmen roolin avulla. Kun yksityinen kysyntä heikkenee laskusuhdanteen aikana, harjoitetaan toista aktiivisen finanssipolitiikan keinoista, ekspansiivista finanssipolitiikkaa. Noususuhdanteen aikana, kun kysyntä vahvistuu, käytetään kontraktiivista finanssipolitiikkaa.
Aktiivinen finanssipolitiikka sai alkunsa toisen maailmansodan jälkeisessä lamassa 1930-luvulla, kun englantilainen John Maynard Keynes esitti teoriansa finanssipolitiikan keskeisestä roolista suhdannepolitiikassa. Tällöin budjettialijäämä ja valtion velka lisääntyisi laskukaudella, mutta budjetti olisi nousukaudella ylijäämäinen kontraktiivisen politiikan ansiosta ja valtion velka supistuisi. Keynesiläisyyden mukaan siis markkinavoimat, jotka koostuvat kuluttajista, yrityksistä ja sijoittajista, eivät voi yksin ohjailla taloutta. Keynes kiinnitti huomion kokonaiskysyntään, ja siihen että se koostuu yksityisestä kulutuksesta, yksityisistä investoinneista, viennistä sekä julkisesta kulutuksesta ja investoinneista.
Ennen Keynesiä harjoitettiin ”suu säkkiä myöten” -politiikkaa, jonka mukaan julkiset menot sopeutetaan aina tuloihin ja vältetään lainanottoa, suhdannetilanteesta riippumatta. Seurauksena kuitenkin olisi suhdanteiden jyrkentyminen, jolloin nousukautena julkisten menojen kasvu pahentaisi ylikuumenemista ja laskukautena taas verojen kiristykset tai julkisten menojen supistukset vain kiihdyttäisivät matalasuhdannetta.
EKSPANSIIVINEN FINANSSIPOLITIIKKA
Laskusuhdanteeseen johtaa siis kokonaiskysynnän heikkeneminen, joka voi johtua elintason nopeasta kasvusta käytettävissä oleviin varoihin nähden. Jossakin vaiheessa kuluttajat myös aistivat nousukauden olevan lakipisteessään, jolloin käytettävissä olevaa rahaa aletaan säästää ”pahan päivän varalle”. Jotta laskua saadaan lievennettyä, täytyisi kysyntä saada uudelleen kasvuun, julkisen vallan keinoin rohkaista kulutuskäyttäytymistä. Niinpä ekspansiivisen finanssipolitiikan aikana kasvatetaan budjettialijäämää. Tähän päästään lisäämällä julkisia menoja, kasvattamalla tulonsiirtoja tai alentamalla verotusta. Julkisia menoja ovat investoinnit, jolloin valtion rakennuttaa rakennuksia tai hankkii uusia laitteita. Tämä palvelutuotannon lisääminen edellyttää uuden työvoiman palkkaamista juuri rakennusten rakentamiseen ja niihin liittyvän tuotannon hoitamiseen.
Valtio voi myös kasvattaa kulutushyödykkeiden ostoa, kuten koneiden, laitteiden ja tarvikkeiden. Tämän myötä yritykset, joilta ostetaan, tarvitsevat lisää työvoimaa. Työllisyyden parantuessa on kotitalouksilla enemmän rahaa käytettävänä, jolloin kokonaiskysynnän kasvaessa saadaan laskusuhdannetta jarrutettua. Tulonsiirtoja puolestaan ovat lapsilisät, työttömyyspäivärahat, opintotuet, asumistuet ja eläkkeet. Kun lisätään valtion menoja kasvattamalla tulonsiirtoja, kasvaa myös kotitalouksien ostovoima. Samaan lopputulokseen päästään valtion myöntämillä verokevennyksillä. Kun kysyntä kasvaa, johtaa se tarjonnan voimistumiseen, eli tuotantoa lisätään, joka jälleen parantaa työllisyyttä.
Riskinä ostovoiman lisääntymisessä on se, että kysyntä kohdistuu lomamatkojen, tuontitavaroiden tai yritysten investointien kasvamisena ulkomaille, jolloin kysyntä ja tarjonta kotimaassa eivät kasva tarkoitetulla tavalla. Laskusuhdanne voi tasaantua automaattisesti, kun tulojen pienentyessä verotus lieventyy progressiivisen verotuksen myötä ja työttömyysmenot kasvavat. Näiden tapahtumien kautta ylijäämää pienenee tai muodostuu alijäämäiseksi. Tätä kutsutaan suhdanneautomatiikaksi.
KONTRAKTIIVINEN FINANSSIPOLITIIKKA
Noususuhdanteen vallitessa yksityinen kysyntä on kasvussa, joka aiheuttaa paineita hinnannousuun tuotannon ollessa jo maksimissaan. Kontraktiivisen finanssipolitiikan avulla sitä pyritään hillitsemään ylijäämäisellä budjetilla toimimalla vastakohtaisesti ekspansiiviseen tapaan nähden. Julkisia menoja on siis karsittava ja veroja kiristettävä puuttumalla julkiseen kulutukseen, investointeihin ja tulonsiirtoihin.
Verojen kiristäminen on helpompaa toteuttamalla se nostamalla välillisiä kuten esim. ruoan, alkoholin, polttoaineen ja autojen veroja, kuin puuttumalla suoraan välittömään tuloverotukseen. Itse kulutusta voidaan säädellä karsimalla julkisia palveluita, ja kaventamalla sosiaaliturvaa vaikutetaan käytettävissä olevan rahan määrään, ja sitä kautta itse kulutukseen. Nämä toimet ovat paljon haastavampia kuin ekspansiivisessa, sillä kuluttajat eivät välttämättä suhtaudu heitä ei-suosiviin muutoksiin suopeasti, ja sitä kautta aiheutuu päättäjille paineita. On helpompi kuluttajalle vastaanottaa tieto verokevennyksestä tai muusta etuudesta, kuin niiden kiristymisestä tai poisottamisesta. On myös vaikea ymmärtää, miksi valtion on kiristettävä verotusta, jos talous on ilman sitäkin kunnossa. Muita keinoja julkisella vallalla ei kuitenkaan ole estää lähestyvää inflaatiota ja laskukauteen siirtymistä. Jos valtio ei puutu peliin kontraktiivisella finanssipolitiikallaan ja kulutus vain kasvaa vaikka hinnatkin nousevat, on rahan arvon heikkeneminen väistämättä edessä.
Jossakin määrin noususuhdanne voi kuitenkin tasoittua suhdanneautomatiikan myötä, kuten laskusuhdannekin. Kun tulot nousevat, kiristyy tuloverotuskin progressiivisen verotuksen ansiosta. Sosiaalimenot supistuvat työttömyyspäivärahojen, asumis- ja toimeentulotukien osalta, kun kuluttajista suurempi osa on työssä ansaitsemassa rahaa. Samalla itse työttömyys, jota pidetään inflaatiotakin pahempana ongelmana, vähenee.
EU:N ROOLI
Finanssipolitiikan käytölle euromaissa on asetettu rajoituksia. Tehdyn vakaus- ja kasvusopimuksen mukaan julkisen talouden alijäämä saa ylittää kolme prosenttia bruttokansantuotteesta ainoastaan erityisissä poikkeustilanteissa, jolloin puhutaan syvästä taantumasta, lamasta. Jos alijäämä budjetissa ylittää tämän rajan kolmena vuotena perättäin, laaditaan jäsenmaalle ohjelma julkisen talouden tasapainon saamiseksi. Ohjelman noudattamatta jättämisestä voidaan määrätä sakkoja, joka viimeistään pakottaa maan toimiin talouden korjaamiseksi. Toisaalta sakot voivat osaltaan hankaloittaa jäsenvaltion talouden alijäämäisyyttä, koska alijäämän syntyessä valtio on samalla joka kerta pakotettu lainanottoon, jota myöntävät muut valtiot tai Suomen pankki. Tiukkaa linjaa euromaiden sisällä finanssipolitiikassa pidetään siksi, että huolimaton talouden järjestely missä tahansa jäsenmaassa syö luottamusta kaikille yhteiseen rahayksikköön, euroon. EU:n sisäiset kansantalouden rakenteet eivät ole yhtenäisiä, ja tämän vuoksi jokaisen maan suhdannevaihtelut aiheuttavat järjestelmässä häiriöitä.
KÄYTÄNNÖSSÄ TÄLLÄ HETKELLÄ
Vuonna 2008 julkinen valta harjoittaa ekspansiivista finanssipolitiikkaa, vai harjoittaako sittenkään? Voimakas talouden kasvu on jatkunut vahvana poikkeuksellisen pitkään. Paineet kustannuksista ja hinnoista ovat lisääntyneet kotimaassa, ja pelätäänkin että hintakilpailukyky tulee heikkenemään. Nopean talouskasvun myötä työllisyystilanne on parantunut ja sitä kautta julkisen talouden rahoitusasema. Kokonaistuotannon kasvun arvioidaan kuitenkin hidastuvan Suomessa kuluvana vuonna. Budjetin ylijäämä on vuonna 2008 edellisvuosia pienempi johtuen valtion menojen nopeasta kasvusta. Ylijäämällä lyhennetään valtion velkaa. Tänä vuonna julkiset investoinnit kasvavat ja kuluttajien ostovoima lisääntyy. Tähän johtavat palkankorotukset, työttömyyden väheneminen ja tuloveroratkaisujen yhteisvaikutus. Karkeasti sanoen julkinen valta antaa kotitalouksille enemmän rahaa käyttöön korotettujen kansaneläkkeiden, lapsilisien, opintorahojen ja tuloverokevennysten myötä, jotta sitä voitaisiin käyttää esim. polttoaineisiin ja sähköön, joiden verotusta puolestaan on korotettu.
Lähteet:
Pekkarinen, Jukka Avain kansantaloustieteeseen
Pekkarinen, Jukka Kansantaloustiede
Koskela, Mirjam Kansantalous tutuksi
Tikkanen, Ensio Taloudellista pääomaa johdatus kansantalouteen
www.vm.fi/budjetti
www.taloustieto.fi
tiistai 8. huhtikuuta 2008
Merkantilismi
Euroopassa vuosina 1500- 1800-luvuilla vallannut käsite pitää sisällään kauppa- ja talouspolitiikkaa. Merkantilismissa lähdettiin ajatuksesta, jossa valtion vienti on tuontia suurempi. Valtio pyrki olemaan mahdollisimman omavarainen ja viedä mahdollisimman paljon omia ”hedelmiä” ulkomaille. Merkantilismia ei kuitenkaan pidetä hyvänä yleisnimenä aikakauden taloudellisille käsityksille, itse nimitystä käytti ensimmäisenä Adam Smith (1723–1790). Mitään yhtenäistä merkantilistista talousjärjestelmää tai – oppia ei ole ollut olemassa, vaan merkantilistinen taloudenhoito oli yleensä nopeaa reagoimista lyhytaikaisiin ongelmiin.
.
Merkantilismin taustalla oli käsitys, jonka mukaan maailman varallisuus (ennen kaikkea jalometallivarat) pysyy samana, ja jokainen itseään kunnioittava valtio pyrkii haalimaan siitä itselleen mahdollisimman suuren osan. Näin haluttiin maan varallisuuden menevän nousuun ja hallitus saisi lisää viennistä koostuvia varoja. Valtion etu katsottiin yksilön etua tärkeämmäksi. Merkantilismin aikana valtioita hallitsivat vahvat itsevaltiaat. Nykyaikaista merkantilismia kutsutaan uusmerkantilismiksi, mikä pitää sisällään, että hallitsijan (valtio) täytyy edistää vientiä ja estää tuontia.
.
”Merkantilistit koostuivat sekalaisesta joukosta kauppamiehiä ja pamfletinkirjoittajia. He tarkastelivat yhteiskuntaa kuin ne olisivat olleet maatiloja, joita vahvan isännän oli ohjattava omaksi ja maatilaneduksi.” – Kansantaloustiede (Pekkarinen, Sutela)
.
Tärkeimpänä merkantilismin kehittäjänä pidetään Aurinkokuningas Ludwig XIV:n talousneuvojana toiminutta Jean-Baptiste Colbertia (1619–1683). Hän piti kauppaa tärkeänä osana kansantaloutta, ja merkittävintä Colbertin mielestä oli ulkomaankauppa. Sisäinen talouselämä kärsi muun muassa tulleista. Mielestämme on kummallista, että sisäistä kauppaa rokotettiin verojen ja tullimaksujen avulla, samalla kuitenkin yritettiin edistää vientiä ulkomaille. Vaihteleva talouspolitiikka oli vahingollinen kansainväliselle kaupalle, koska erilaiset ja vaihtuvat tuontikiellot vaikeuttivat suunnitelmallista kaupan edistymistä.
.
Teoreettinen perusajatus merkantilisteilla oli ongelmallinen. Ajateltiin, että rahan lisääntyminen ei johdakaan tuotannon kasvuun vaan hintatason nousuun eli inflaatioon. Tämä johtaisi hiljalleen siihen, että tuonti tulisi edullisemmaksi kuin kotimaankauppa. Tätä kutsuttiin rahan kvantiteettiteoriaksi, mikä kehitettiin 1700- luvulla. Tänäkin päivänä kauppapolitiikka Suomessa on samankaltaista sikäli, että esimerkiksi kotimainen kurkku on kalliimpaa kuin ulkomainen.
.
Ruotsiin merkantilistinen talouspolitiikka omaksuttiin 1600-luvulla, jonka jälkeen aate alkoi myös vahvasti virrata Suomeen. Merkantilismin kulta-aika oli Suomessa 1700-luku, mutta vuosisadan puolivälissä alkoi se uudistumisien myötä laantua. Silti merkantilismi hallitsi kansallista talouspolitiikkamme 1800-luvulle saakka.
.
Suomeen rantautuessaan alettiin säännöstellä koti- ja ulkomaankauppaa selkein ja tarkoin säännöksin. Osa kaupungeista sai oikeuden kotimaankauppaan ja ainoastaan muutamat rannikkokaupungit saivat käydä ulkomaankauppaa. Tuontia rajoitettiin tulleilla, kielloilla ja määräyksillä pyrittiin monopoliasetelmaan. Saatettiin jopa tehdä kotitarkastuksia tavallisille kansalaisille, joilta etsittiin kiellettyjä ulkomailta tuotuja tuotteita. Merkantilismiin kuului siis myös tiukka talonpoikaisen väestön kontrollointi. Vuoden 1739 asetuksella talonpojalla oli oikeus pitää kahden täysi-ikäisen ja yhden kasvuikäisen työntekijän lisäksi talossaan vain yksi poika ja tytär. Muut joutuivat hakemaan toimeentulonsa muualta. Voimmekin vain pohtia, kuinka pitkälle mentiin tavallisten ihmisten kustannuksella, vain vauraan valtion tavoittelemiseksi. Lisäksi joskus merkantilistinen politiikka sai myös pikkutarkkoja ja huvittaviakin piirteitä. Saatettiin esimerkiksi kieltää kahvinjuonti tai määrätä kuinka leveät pitsit kauluksessa sai olla. Joissakin tapauksissa valtion virkamiehet puuttuivat jopa kankaan kuviointiin.
.
Kuten historiankirjoista tiedämme, siirtomaita on ollut paljon Euroopan valtioilla, kuten Ranskalla, Portugalilla, Iso-Britannialla sekä Hollannilla. Etenkin merkantilismin aikana siirtomaista ryöstettiin runsaasti vaurautta tuovia jalometalleja. Joten merkantilismi johti siirtomaiden ryöstämiseen sekä laajaan salakuljetukseen. Kohteina salakuljetuksilla olivat niin sanotut ylellisyystuotteet, kuten kahvi, tupakka ja erilaiset mausteet.
.
Maat pystyivät yhtenäistämään tullijärjestelmän 1600- 1700- luvun vaihteessa. Maan vaurauden vuoksi hallitukset pyrkivät tukemaan kauppiaita, muun muassa parantamalla kulkuyhteyksiä. Tieverkon parantamisen ansiosta matka-ajat lyhenivät reilusti, josta hyötyivät myös tavalliset kansalaiset. Vähittäiskaupat alkoivat kehittyä ja myös pieniin kaupunkeihin alettiin pystyttää torien lisäksi myös pysyviä kauppoja. Lisäksi kansalaisten tarvitsemia tuotteita oltiin valmiita hakemaan myös kauempaa, mikä jopa synnytti kokonaisia kauppakaupunkeja. Kauppakaupunkeihin alkoi myös kehittyä muun muassa lääkäri-, lakimies- ja kiinteistöpalveluja. Myös huvittelupalvelut kehittyivät, ja alettiin yhdistää ostosreissuihin muun muassa teatteri- ja konserttipalveluja.
.
Merkantilismin teoriat alkoivat 1700- luvun puolivälissä hajota. Ensimmäisiä merkantilismin toimivuuden kritisoijia oli David Hume. Hän kehitti rahan kvantiteettiteorian, jonka mukaan rahamäärän kasvu yhteiskunnassa ei johdakaan tuotannon kasvuun – vaan inflaatioon.
.
”Vaihtotaseen alijäämä johtaa ulosvirtaukseen ja siten talouden likviditeetin pienenemiseen, mikä puolestaan kiristää rahoitusmarkkinoita ja kansantuloa pienentämällä korjaa vaihtotaseen ongelman.” - Suomen talous politiikan pitkä linja (Pekkarinen, Vartiainen)
.
Ajateltiin myös, että merkantilismi ei ollut enää ajanjakson mukainen. Uuden käsityksen mukaan maanviljelyn edistäminen tuottaisi myös varallisuutta, ilman ylijäämäistä kauppatasettakin – vastoin merkantilismista käsitystä. 1750-luvulla ranskalaiset fysiokraatit veivät eteenpäin ajatusta taloudellisen vapauden puolesta, tätä taloudellisen vapauden periaatetta kutsutaan laissez faire ~antaa tapahtua -periaatteeksi. Koska sotien runnomassa Ranskassa maatalous oli takapajuista, kansakunta voi huonosti. Varallisuus piti saada kasvuun maatalouden avulla – ylijäämä siten mahdollisimman suureksi. Merkantilistisen käsityksen rikkoutuminen lähti täten Ranskasta ja sieltä leviämään kohti Eurooppaa. Pohjoismaihin, kuten Ruotsiin, oli helppo omaksua näiden fysiokraattien tuoma aate, koska jo siellä maatalouden edistäminen oli ollut merkantilistien tavoitteena. Maatalouden ylijäämä oli helpoimmin havaittavissa, eikä ylijäämää tuolloin muista elinkeinoista syntynytkään.
.
Suomen merkantilismista ajatusta lähti purkamaan Anders Chydenius (1729–1803), joka vuosien 1765–66 valtiopäivillä puolusti aktiivisesti täyden kauppa- ja elinkeinovapauden puolesta. Hän pyrki purkamaan vanhakantaisen merkantilistisen holhous- ja pakkojärjestelmän. Chydeniuksen aloitteesta vuoden 1765 valtiopäivillä hyväksyttiin Pohjanlahden kaupunkien oikeus ulkomaankauppaan. Tämä johti useisiin lakimuutoksiin, muun muassa kauppapurjehdusoikeus talonpojille, painovapautuslaki, tuoteplakaatin poistaminen, viljakaupan vapauttaminen ja rahan uudistaminen. Vaikka Chydenius tunnetaan Suomen kansantalouden kehittäjänä, häntä myös syytettiin liian radikaaleista ajatuksista.
.
Voidaan tulla siihen lopputulokseen, että merkantilistisen aikakauden saavutukset olivat saavutettu 1780-luvulla, jolloin katsotaan alkaneen kapitalistinen aikakausi. Kuitenkin merkantilistisia piirteitä katsotaan näkyvän vielä vuoteen 1879 saakka, jolloin Suomessa säädettiin täysi elinkeinovapauslaki. Tämä poisti lopullisesti kaikki lainsäädännölliset esteet teollistumisen tieltä, mikä syvimmin mullisti suomalaista yhteiskuntaa.
.
Todettakoon, että merkantilismi oli siis talouden, kaupankäynnin ja teollistumisen kasvun aikaa. Maat toistensa perässä siirtyivät merkantilismin jälkeen liberaalimpaan talouteen, lähes vapaakauppaan. Suurimpia harppauksia 1800- luvun taitteessa, merkantilismin jälkeen, oli globalisaatio. Jopa nyt on enemmän esteitä globaalille liikkuvuudelle kuin merkantilistisen aikakauden jälkeen. Liberaalisen ajan alkaessa, alettiin kiinnittää enemmän huomiota sosialistisiin piirteisiin, esimerkiksi kansan hyvinvoinnin edistämiseen.
.
Lähdekirjallisuus:
Suomen talous politiikan pitkä linja (Pekkarinen, Vartiainen)
Kansantaloustiede (Pekkarinen, Sutela)
http://www.student.oulu.fi/~paniemel/merkanti.html
http://www.chydenius.net/historia/elama/merkantilismi.asp
http://www.kookas.fi/articles/read/950
.
maanantai 7. huhtikuuta 2008
John Maynard Keynes
1. John Maynard Keynes
John Maynard Keynes syntyi 5. kesäkuuta 1883 Cambridgessa, osoitteessa Harvey Road 6. Hänen isä toimi Alfred Marshalin apulaisena ja opetti moraalifilosofiaa, mikä saattoi johtaa Maynardin myöhempään villiintymiseen ihmissuhteissa. Äiti toimi Cambridgen ensimmäisenä naispormestarina. Toisin sanoen, Maynardin lähtökohdat elämälle olivat todella hyvät. Hän olikin varhaiskypsä ja loistava koulussa, erityisesti matematiikassa. Hän rahoitti koulunkäyntinsä stipendirahoilla ja saavutti huimasti voittoja koulujen kilpailuista. Vaikka Maynard ja koko hänen koko perheensä olivat kovia lukemaan, oli Maynardilla harrastuksina monet urheilulajit.
(Lähde: Keynes vasta-alkaville ja edistyville)
(Lähde: Keynes vasta-alkaville ja edistyville)
(Lähde: Keynes vasta-alkaville ja edistyville)
Maynard oli vastustamassa kultakantaan siirtymistä samalla ehdoilla kuin ennen sotaa, sillä USA:lla oli suurin kultavaranta ja tämän seurauksena valta raha-politiikassa. Punnan kurssi asetettiin hänen mielestään liian korkealle ja tämän seuraukset nähtiin kotimaan viennin pienentymisessä ja tämän seurauksena työttömyyden kasvaessa.
(Lähde: Keynes vasta-alkaville ja edistyville)
1.1. Keynesin teoriaa
(Lähde: John Maynard Keynes - Työllisyys, korko ja raha)
Keynes tosin sanoen halusi noudattaa avokätistä rahapolitiikkaa ja aktiivista finanssipolitiikkaa. Rahaa tuli jakaa pienituloisille, jotka lisäävät kysyntää. Tulojen lisääntyessä he laittavat ehkä 80% uudestaan liikkeelle ja tämä siirtovaikutus tapahtuu Maynardin mukaan parhaimmillaan viisi kertaa. Loput häviävät vuotovaikutuksesta mm. verot, epäsuoratverot, tuonti… Tällaista politiikkaa ei tullut kuitenkaan noudattaa poikkeustilanteessa, kuten sodassa. Maynard ehdotti leikillään jopa, että valtion tulisi ahtaa rahaa pulloihin ja haudata nämä syvälle kaivoon, täyttää jätteillä ja antaa ihmisten kaivaa ne sieltä ulos. Näin saataisiin ihmisten sisäinen yrittämisen halu pidettyä yllä. Ilman sitä yhteiskunta on kuollut.
(Lähde: Keynes vasta-alkaville ja edistyville)
Keynes ei kuitenkaan voinut kuvitella kaikkea mitä maailmalla tulisi tapahtumaan. Kun työttömyys ja inflaatio nousevat yhdessä pitkän aikaa, on päätettävä, kumpaa pahaa hoidetaan. Keynesiläisyyden aika olikin vain noin pari seuraavaa vuosikymmentä 2. Maailmansodan jälkeen. Tämän jälkeen monetaristit halusivat saada inflaation kuriin, mikä maksettiin lisääntyneellä työttömyydellä. Kuitenkaan ei voi sanoa yhtä oikeaa tapaa hoitaa taloutta, esim. Hitler sai inflaation ja työttömyyden kuriin omin konstein. Jokaisesta teoriasta tulee ottaa se mikä parhaiten sopii sen hetkiseen maailman tilanteeseen.
(Lähde: Keynes vasta-alkaville ja edistyville)
1. 1. 1. Keynesin ristiriidat ja myytit
(Lähde: Keynes vasta-alkaville ja edistyville)
Yleislakosta hän kirjoitti: Eivät lakkolaiset mitään vallankumouksellisia ole, eivät he halua kaataa hallitusta… Tunteeni ovat työläisten puolella. Toisaalta hän taas kirjoitti, että keskiluokka ja älymystö kantavat yhteiskunnan kehityksen siemeniä. Tämän mukaan hän näki keskiluokan työväenluokkaa tärkeämpänä.
(Lähde: Keynes vasta-alkaville ja edistyville)
Ammattiliittoja hän arvosteli kerran sorretuiksi tyranneiksi ja liikemiehiä laiskureina ja typeryksinä. Hän tästä huolimatta halusi yrittäjyydelle tilaa. Hänen mukaansa liikemiehet jaettiin kolmeen ryhmään niiden sukupolvenvaihdosten mukaan. Näistä viimeiset ovat osaamattomia ja heidät tulisi ampua.
(Lähde: Keynes vasta-alkaville ja edistyville)
Seuraavat väittämät ovat vääriä: Maynard olisi ollut inflaation puolestapuhuja; talouden lyhytkatseinen ”hienosäätö” (nousu ja laskusuhdanteet) olisivat olleet hänen päämääränsä.
(Lähde: Keynes vasta-alkaville ja edistyville)
1.2 Keynesiläisyys Suomessa
(http://www.opetusala.fi/ek_suomeksi/talous/tietoa_Suomen_taloudesta/index.php)
50-luvulla valtioneuvostot ja työmarkkinajärjestöt etsivät ajattelumallia, joka sopisi kummallekin. Tällaiseksi tietopohjaksi osoittautui keynesiläinen makrotaloustiede: taloudellinen kasvu tehokkuuskulttuurin perustana. Talouspoliittisen suunnittelun tavoitteeksi katsottiin kansantaloudenohjaaminen. Suunnittelu piti sisällään julkisten ja yksityisten investointien suuntaamisen, julkisen sektorin suhdannepolitiikan ja korko- ja luottopolitiikan.
(Keynesiläisyyden taustoja ja keynesiläisyyden rakentaminen 60-luvun Suomeen, Taru Oksanen)
(Keynesiläisyyden taustoja ja keynesiläisyyden rakentaminen 60-luvun Suomeen, Taru Oksanen)
(Keynesiläisyyden taustoja ja keynesiläisyyden rakentaminen 60-luvun Suomeen, Taru Oksanen)
(Keynesiläisyyden taustoja ja keynesiläisyyden rakentaminen 60-luvun Suomeen, Taru Oksanen)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)