Epätäydellisessä kilpailussa rajoitetaan kilpailijoiden lukumäärää joko luonnollisesti tai muilla keinoin. Sitä voidaan näin ollen pitää eräänlaisena kilpailuolojen häiriötilana, jonka erilaisia ilmenemismuotoja ovat monopoli ja oligopoli.
Epätäydellisen kilpailun tärkeimpänä syynä ovat ns. suurtuotannon edut. Monilla tuotannonaloilla keskimääräiset kustannukset laskevat tuotannon määrän noustessa, joten suurempi yritys voi hinnoitella pienemmät yritykset pois markkinoilta.
Tilanteen syntymiseen on useita syitä. Joidenkin yritysten asema perustuu lakiin. Ensinnäkin valtiolla saattaa olla yksinoikeus joidenkin toimintojen hoitamiseen. Toisekseen valtio voi myöntää myös yksityiselle yritykselle yksinoikeuden harjoittaa jotakin toimintaa. Esimerkkinä apteekkitoiminta; pienellä paikkakunnalla vain yhdelle henkilölle on myönnetty apteekkioikeudet.
Myös patenttioikeus saattaa olla selitys. Yrityksellä, joka on saanut patentin valmisteelleen, on määräaikainen yksinoikeus valmistaa sitä. Patentit ovat yleisiä mm. valokopiolaitteita tai tietokoneita valmistavassa teollisuudessa.
Syyt voivat johtua myös luonnonvarojen omistuksesta, jos luonnonvarat ovat yhden yrityksen omistuksessa, se voi estää muita yrityksiä tulemasta markkinoille.
Ääritapauksessa jäljelle jää vain yksi tarjoaja. Tällöin on syntynyt monopoli.
Monopoli
Monopoli on tilanne, jossa markkinoilla on vain yksi tietyn palvelun tai tuotteen tarjoaja. Tällöin kysyjät päättävät, kuinka paljon he haluavat tuotetta tällä hinnalla ostaa. Yritys voi valita markkinoinnin kysyntäkäyrältä itselleen sopivimman pisteen. Kysyntäkäyrä kertoo, kuinka paljon tuottaja saa kaupaksi kullakin hinnalla.
Monopoli maksimoi voittoaan tuottamalla määrän, jolla rajakustannus on yhtä suuri kuin rajatulo. Täydellisessä kilpailussa myyntihinta ja rajatulo ovat yhtä suuret. Monopolissa rajatulo on myyntihintaa pienempi. Kun monopoliyritys kohtaa oikealle laskevan kysyntäkäyrän, sen tulee enemmän myydäkseen alentaa hintaa. Tällöin ei kuitenkaan alene vain myynnin lisäyksestä vaan koko myydystä määrästä yksikköä kohden saatu tulo.
Monopoli siis tuottaa vähemmän ja myy korkeammalla hinnalla kuin kilpailulliset markkinat. Tästä aiheutuva hyvinvointitappio osoittautuu kuitenkin usein jokseenkin pieneksi. Osaselitys löytyy ns. potentiaalisen kilpailun teoriasta. Toinen selitys pieniltä näyttäville hyvinvointitappioille on siinä, että ne lasketaan usein staattisesti, olettaen annettu kysyntä ja kustannukset.
Monopoli on tehottomampi kilpailumuoto verrattaessa kilpailumarkkinoihin. Monopolissa tuotanto on pienempää ja hinnat korkeampia. Tästä syystä monopolia pidetään epäedullisena kuluttajan kannalta.
Oligopoli
Oligopoli on kilpailumuoto jossa suuret ja pienet yritykset kilpailevat keskenään.
Myydyt tuotteet ovat joko samanlaisia tai erilaistettuja. Esimerkkinä tällaisesta yrityksestä ovat bensiiniasemat. Oligopolistisille markkinoille tyypillisiä piirteitä ovat hintojen jäykkyys, hintakilpailun välttäminen ilman nimenomaisia sopimuksia sekä joissakin tapauksissa hintajohtajuus. Oligopolitilanteessa yritykset eivät mielellään muuta hintojaan.
Oligopoli on siis tavallinen ja verrattain vakaa markkinamuoto. Monopoli ja täydellinen kilpailu ovat yksinkertaisia markkinamuotoja. Oligopolin analysointi on puolestaan mutkallista. Kun täydellisen kilpailun yritys on hinnan ottaja ja monopoli hinnan asettaja, oligopoliyrityksen käyttäytymistä voi kuvata hinnan etsimiseksi. Tällaista käyttäytymistä kutsutaan strategiseksi.
Oligopoli poikkeaa täydellisestä kilpailusta ja monopolista myös kolmannessa suhteessa. Täydellisen kilpailun yrityksellä ja monopolilla on vain yksi päätösmuuttuja: tuotannon määrä ja sen hinta. Oligopolissa taas tehdään päätöksiä monista muuttujista: hinnasta, määrästä, tuotedifferentiaatiosta ja markkinoinnista.
Jos oligopolin olemassaolo perustuu suurtuotannon etuihin, rajakustannushinnoittelu ei ole mahdollinen. Yrityksellä on silloin kaksi äärivaihtoehtoa. Yksi on täyskustannushinnoittelu. Tietty tuotannon määrä hinnoitellaan niin, että kustannukset katetaan ja saavutetaan tavoiteltu kannattavuus. Hinta ei yleensä tasapainota kysyntää ja tarjontaa, vaan erilaisille markkinointitoimille jää paljon tilaa.
Oligopolin vallitessa saattaa syntyä sellainen tilanne, että yksi yritys toimii hintajohtajana ja muut seuraavat sen hinnanmuutoksia. Hintajohtajan asema on tavallisesti markkinoiden suurimmalla yrityksellä.
Muut markkinamuodot
Täydellisen kilpailun, monopolin ja oligopolin lisäksi taloustieteessä erotetaan muitakin markkinamuotoja. Yksi niistä on käytännössä harvinainen monopolistinen kilpailu. Monopolistisessa kilpailussa on useita myyjiä ja tuotteet ovat erilaistettuja. Tällaisessa kilpailutilanteessa toimivat esimerkiksi autokaupat ja vaatekaupat.
Toinen merkittävä erikoistapaus on duopoli. Se on oligopolin erikoistapaus, jossa on vain kaksi tarjoajaa. Duopolille on ominaista markkinoilla toimivien yritysten strateginen toiminta, jonka seurauksena duopolistisen markkinan hinnat saattavat vaihdella merkittävästi. Taloustieteessä duopoli on yleisimmin analysoitu oligopolin muoto, koska sen toiminta on helppo mallintaa peliteorian avulla. Tunnetuimmat duopolimallit ovat: Bertrand-kilpailu, jossa molemmat yritykset asettavat hinnat yhtä aikaa, Cournot-kilpailu, jossa molemmat yritykset päättävät tuotantomäärän yhtä aikaa ja Stackelberg-kilpailu, jossa toinen yritys on ns. määräjohtaja ja toinen määräseuraaja.
Lähteet:
Kansantaloustiede, Pekkarinen, Sutela, WSOY, Juva 2000 s. 83 - 91
Kansantalous tutuksi, Koskela, Rousu, WSOY, Porvoo 2004 s.61 – 64
Avain kansantaloustieteeseen, Pekkarinen, Sutela, WSOY, Juva 2004 s. 61 – 71
www.mm.helsinki.fi/~peklauri/y55/luento7.doc
fi.wikipedia.org
sunnuntai 4. toukokuuta 2008
tiistai 22. huhtikuuta 2008
"tiivistelmä" esitelmästä
Kansantalouden esitelmä: Inflaatio
Sana Inflaatio (inflation) tarkoittaa yleisen hintatason nousua. Tämän vaihtelun syistä ja seurauksista käydään jatkuvaa kiistaa, mutta tässä muutamia teorioita;
Kvantiteettiteoria
Kun tuotannon määrä ei pysty vastaamaan kokonaiskysynnän kasvuun, purkautuu rahan määrän kasvu inflaationa. Tästä seuraa hintatason nousu ja rahan arvon lasku.
”Yleisen hintatason muutos on toisn sanoen suoraan verrannollinen rahan määrän muutoksiin” (s. 178, Avain kansantaloustieteeseen, WSOY 2004)
Neutraalisuusoppi
Neutraalisuusopin mukaan inflaatiolla ei ole mitään tekemistä työllisyyden kanssa, ainoastaan liian kevyeksi muuttuneella rahapolitiikalla on merkitystä.
Kysyntäinflaation (demand-pull inflation) vallitessa kasvava kokonaiskysyntä aiheuttaa yleisen hintatason kohoamisen.
Kustannusinflaatiossa (cost-push inflation) syynä on lähinnä kustannusten kasvu, kun esim. raaka-aineet tulevat kalliimmaksi. Tällaisia kustannusinflaatioita oli mm. Vuoden 1970 öljykriisien aikaan.
Phillipsin käyrän mukaan työttömyys vaikuttaa inflaatioon nopeuttavasti. Mitä alhaisempi työttömyysaste, sitä nopeampaa on inflaatio. Kohoavat palkat nostavatmyös hyödykkeiden hintatasoa. Näiden näkemysten valossa suhdannepolitiikan on tasapainoteltava iflaation ja työttömyyden välillä, mikä tarkoittaa sitä ettei kumpaakin hyvää voida saavuttaa samanaikaisesti.
Phillipsin käyrä ei kuitenkaan ole yksiselitteinen vaan väärät inflaatio-odotukset voivat tehdä siitä epävakaan. Pitkällä aikavälillä odotukset ehtivät sopeutua tapahtumiin, ja toisin kuin lyhyellä aikavälillä.
Keynesiläiset ajatukset inflaatiosta:
Toisen maailmansodan jälkeen inflaatioon alettiin kiinnittää enemmän huomiota suhdanneongelmana. Keynesiläisten mielestä ratkaisu inflaatioon oli kokonaiskysynnän säätely.
Monetaristit puolestaan uskoivat, että kokonaiskysyntää lisäämällä voidaan saada aikaan tilapäistä parannusta ja pahimmassa tapauksessa ajautua jopa inflaatiokierteeseen. He suosittelevatkin pidättäytymistä aktiivisesta suhdannepolitiikasta. Rationaalisten odotusten toimikunta puolestaan ajatteli, että rahapolitiikalla voidaan säädellä vain inflaatiota, mutta ei työttömyyttä.
Uuskeyneläisyydeksi kutsuttu näkökulma oli, että on syytä kyseenalaistaa rahapoliittisesta voimattomuudesta tehdyt johtopäätökset. Heidän mielestään sekä työttömyyttä, että inflaatiota voi hetkellisesti ilmetä samanaikaisestikin ja niiden välillä voi pitkänkin aikaa vallita käänteinen ja suhteellisen vapaa riippuvuus.
NAIRU eli Non-Accelariting Inflation Rate of Unemployment, on alhainen työttömyysaste ja se voidaan saavuttaa jopa ilman inflaation kiihdytystä.
Ulkomaankauppahinnoilla on suuri merkitys Inflaatioon pienessä maassa kuten Suomessa. Meidän pohjoismaisessa inflaatiomallissa jaetaan inflaatio avoimeen- ja suljettuun sektoriin. Avoin sektori käsittää lähes kaiken teollisuuden, kun taas suljettu sektori sulkee kokonaan ulkomaankaupan. ”Koko kansantalouden inflaatio on avoimen ja suljetun sektorin hintojennousun painotettu keskiarvo”(s.189, Avain kansantaloustieteeseen, WSOY 2004)
Sana Inflaatio (inflation) tarkoittaa yleisen hintatason nousua. Tämän vaihtelun syistä ja seurauksista käydään jatkuvaa kiistaa, mutta tässä muutamia teorioita;
Kvantiteettiteoria
Kun tuotannon määrä ei pysty vastaamaan kokonaiskysynnän kasvuun, purkautuu rahan määrän kasvu inflaationa. Tästä seuraa hintatason nousu ja rahan arvon lasku.
”Yleisen hintatason muutos on toisn sanoen suoraan verrannollinen rahan määrän muutoksiin” (s. 178, Avain kansantaloustieteeseen, WSOY 2004)
Neutraalisuusoppi
Neutraalisuusopin mukaan inflaatiolla ei ole mitään tekemistä työllisyyden kanssa, ainoastaan liian kevyeksi muuttuneella rahapolitiikalla on merkitystä.
Kysyntäinflaation (demand-pull inflation) vallitessa kasvava kokonaiskysyntä aiheuttaa yleisen hintatason kohoamisen.
Kustannusinflaatiossa (cost-push inflation) syynä on lähinnä kustannusten kasvu, kun esim. raaka-aineet tulevat kalliimmaksi. Tällaisia kustannusinflaatioita oli mm. Vuoden 1970 öljykriisien aikaan.
Phillipsin käyrän mukaan työttömyys vaikuttaa inflaatioon nopeuttavasti. Mitä alhaisempi työttömyysaste, sitä nopeampaa on inflaatio. Kohoavat palkat nostavatmyös hyödykkeiden hintatasoa. Näiden näkemysten valossa suhdannepolitiikan on tasapainoteltava iflaation ja työttömyyden välillä, mikä tarkoittaa sitä ettei kumpaakin hyvää voida saavuttaa samanaikaisesti.
Phillipsin käyrä ei kuitenkaan ole yksiselitteinen vaan väärät inflaatio-odotukset voivat tehdä siitä epävakaan. Pitkällä aikavälillä odotukset ehtivät sopeutua tapahtumiin, ja toisin kuin lyhyellä aikavälillä.
Keynesiläiset ajatukset inflaatiosta:
Toisen maailmansodan jälkeen inflaatioon alettiin kiinnittää enemmän huomiota suhdanneongelmana. Keynesiläisten mielestä ratkaisu inflaatioon oli kokonaiskysynnän säätely.
Monetaristit puolestaan uskoivat, että kokonaiskysyntää lisäämällä voidaan saada aikaan tilapäistä parannusta ja pahimmassa tapauksessa ajautua jopa inflaatiokierteeseen. He suosittelevatkin pidättäytymistä aktiivisesta suhdannepolitiikasta. Rationaalisten odotusten toimikunta puolestaan ajatteli, että rahapolitiikalla voidaan säädellä vain inflaatiota, mutta ei työttömyyttä.
Uuskeyneläisyydeksi kutsuttu näkökulma oli, että on syytä kyseenalaistaa rahapoliittisesta voimattomuudesta tehdyt johtopäätökset. Heidän mielestään sekä työttömyyttä, että inflaatiota voi hetkellisesti ilmetä samanaikaisestikin ja niiden välillä voi pitkänkin aikaa vallita käänteinen ja suhteellisen vapaa riippuvuus.
NAIRU eli Non-Accelariting Inflation Rate of Unemployment, on alhainen työttömyysaste ja se voidaan saavuttaa jopa ilman inflaation kiihdytystä.
Ulkomaankauppahinnoilla on suuri merkitys Inflaatioon pienessä maassa kuten Suomessa. Meidän pohjoismaisessa inflaatiomallissa jaetaan inflaatio avoimeen- ja suljettuun sektoriin. Avoin sektori käsittää lähes kaiken teollisuuden, kun taas suljettu sektori sulkee kokonaan ulkomaankaupan. ”Koko kansantalouden inflaatio on avoimen ja suljetun sektorin hintojennousun painotettu keskiarvo”(s.189, Avain kansantaloustieteeseen, WSOY 2004)
Euroista ja muista
EURO
Euro (valuuttatunnus EUR tai €) on Euroopan unionin yhteinen valuutta, joka otettiin käyttöön tilivaluuttana 1.1.1999 ja käteisvaluuttana kahdessatoista EU-maassa 1. tammikuuta 2002. Se on nykyisin toinen maailman merkittävimmistä kansainvälisistä valuutoista Yhdysvaltain dollarin ohella. Yksi euro määritettiin käyttöönotettaessa vastaamaan 5,94573 Suomen markkaa (eli 1 markka vastasi 0,1681879 euroa). Euron sadasosa on nimeltään sentti.
EMU: n (European Monetary Union) ensimmäinen vaihe:
Vuonna 1992 allekirjoitetussa Maastrichtin sopimuksessa sovittiin EMU:n toimintatapa ja ns. lähentymiskriteerit.
EMU: n toinen vaihe:
Alkoi vuoden 1994 alusta, jolloin aloitti toimintansa Euroopan rahapoliittinen instituutti, EMI, joka oli Euroopan keskuspankin edeltäjä.
EMU: n siirtyminen kolmanteen vaiheeseen:
Eli yhteisvaluuttaan (silloin vielä nimettömään) siirtymiseksi tarvittavat käytännön valmistelut alkoivat toden teolla. Tulevan yhteisvaluutan nimeksi päätettiin myöhemmin euro.
EMU: n kolmas vaihe
Yhteisvaluutan aika alkoi, kun euro otettiin tilivaluuttana käyttöön 1. tammikuuta 1999 yhdessätoista maassa. Kukin maa kuitenkin jatkoi oman valuuttansa käyttämistä käteisrahana, joita tästä eteenpäin pidettiin euron kansallisina ilmentyminä siihen asti, kunnes käteiseurot tulisivat käyttöön. Euroopan keskuspankki perustettiin keväällä 1998. Sen tehtävänä oli valmistella yhteisen rahan käyttöönottoa
Käteiseurojen käyttöönottopäiväksi päätettiin 1.1.2002.
Eurokolikot ja -setelit otettiin suunnitelman mukaisesti käyttöön 1. tammikuuta 2002. Tätä seurasi eri maissa vaihtelevan pituinen jakso, jonka aikana euroa ja kansallista valuuttaa sai käyttää yhtä aikaa. Tarkoituksena oli, että kun maksoi vielä kansallisella valuutalla, niin vaihtorahat saivat euroina, ja siten vanha raha vaihtuisi uuteen luonnollisella tavalla päivittäisessä maksuliikenteessä. Tämä onnistuikin erittäin hyvin, sillä jo viikon-parin kuluttua vuodenvaihteesta huomattava osa kansallisista rahoista oli vaihtunut euroiksi.
Vuoden 1998 toukokuussa päätettiin, mitkä valtiot olivat kelpoisia osallistumaan euroalueeseen. Päätöstä oli edeltänyt vähintään kahden vuoden pituinen ERM II (Exchange Rate Mechanism) -vaihe, jonka aikana kelpoisuus eli taloudellisten ehtojen täyttyminen kunkin maan osalta mitattiin.
Kelpuutettuja valtioita oli yksitoista: Alankomaat, Belgia, Espanja, Irlanti, Italia, Itävalta, Luxemburg, Portugali, Ranska, Saksa ja Suomi. Vuonna 2001 Kreikka sai luvan liittyä euroalueeseen, jolloin siitä tuli kahdestoista maa.
Samalla kaikkien euroalueeseen osallistuvien maiden valuuttakurssit sidottiin euroon kiinteällä, peruuttamattomalla kurssilla, jota ei enää kutsuttu valuuttakurssiksi vaan muuntokertoimeksi. Nämä muuntokertoimet päätettiin määritellä virallisesti kuudella merkitsevällä numerolla.
Eurosta tehtiin varsin kova-arvoinen rahayksikkö: yhden euron arvo oli korkeampi kuin minkään euroon osallistuvan maan rahayksikön, Irlannin puntaa lukuun ottamatta.
Kun kyse oli kokonaan uuden rahayksikön luomisesta, niin periaatteessa euron arvo olisi voitu määrätä millaiseksi tahansa.
Käytännössä arvoksi kuitenkin päätettiin ottaa jo edellä mainitun, maiden valuutoista muodostetun korivaluutan ecu: n silloinen arvo siten, että 1 eurosta tuli 1 ecun suuruinen.
Euron kansainvälinen asema
Euro on kelluva valuutta, eli sen kurssi suhteessa maailman muihin valtavaluuttoihin määräytyy kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla.
Euron arvon tärkein mittari on sen valuuttakurssi Yhdysvaltain dollariin nähden. Euron dollarikurssi on euron olemassaolon aikana vaihdellut voimakkaasti: vuoden 1999 alussa 1 euro oli hiukan alle 1,2 dollaria, vuoden 2000 loppupuolelle mennessä 1 euro heikkeni noin 0,84 dollariin, ja sen jälkeen euro on taas vahvistunut vähitellen (eräin väliaikaisin laskukausin) niin, että vuoden 2008 alussa yhden euron arvo oli noin 1,47 dollaria. On kuitenkin huomattava että dollarikin on kelluva valuutta.
Eli euron vahvistuminen tai heikkeneminen ei välttämättä ole vain euron tai euroalueen talouden omaa ansiota tai syytä, vaan se voi johtua enemmän dollariin kohdistuvien tekijöiden aiheuttamasta dollarin heikkenemisestä tai vahvistumisesta.
Euroopan keskuspankki harjoittaa jäsenmaista riippumatonta rahapolitiikkaa ja määrää peruskoron, joka on sama kaikissa euromaissa.
Korkotaso vaikuttaa rahan hintaan eli lainojen kustannuksiin markkinoilla, ja sitä kautta sillä on vaikutusta myös euron arvoon suhteessa muihin valuuttoihin.
Euron kansainvälinen asema valuuttana on vahvistunut vähitellen. Siitä on tullut maailman toiseksi merkittävin kansainvälinen valuutta Yhdysvaltain dollarin jälkeen.
Kansalaisten suhtautuminen euroon
Kansalaisten ajatukset eurosta vaihtelevat. Useat katsovat euron helpottaneen matkustamista, kun euroalueen sisällä maasta toiseen matkustettaessa ei tarvitse enää vaihtaa valuuttaa ja sen myötä myös valuutanvaihtokulut ovat jääneet pois. Lisäksi kaupankäynnin euromaasta toiseen katsotaan helpottuneen.
Toisaalta useat euroalueen kansalaiset ovat kokeneet euron tulon tehneen tavaroista ja palveluista kalliimpia kuin aiemmin. Viralliset tutkimukset tosin kertovat, ettei euroon vaihtaminen aiheuttanut merkittäviä hintamuutoksia, ja samaa todistaa viime vuosina vallinnut hyvin maltillinen inflaatio euroalueella.
Adam Smith
Adam Smith (1723–1790)
Adam Smith oli skotlantilainen moraalifilosofi ja taloustieteilijä. Tosin tuohon aikaan taloustiedettä ei ollut olemassa itsenäisenä tieteenhaarana, joten taloustieteilijän tittelin Smith on saanut jälkikäteen. Aikanaan hän vaikutti nimenomaan moraalifilosofina, joka tutki talouden lainalaisuuksia osana laajempaa kysymyksenasettelua, joka koski syntymässä olevan yhteiskuntamuodon moraalisia ja poliittisia vaikutuksia.
Adam Smith oli skotlantilainen moraalifilosofi ja taloustieteilijä. Tosin tuohon aikaan taloustiedettä ei ollut olemassa itsenäisenä tieteenhaarana, joten taloustieteilijän tittelin Smith on saanut jälkikäteen. Aikanaan hän vaikutti nimenomaan moraalifilosofina, joka tutki talouden lainalaisuuksia osana laajempaa kysymyksenasettelua, joka koski syntymässä olevan yhteiskuntamuodon moraalisia ja poliittisia vaikutuksia.
Smithiä pidetään taloudellisen liberalismin isänä ja vapaakaupan varhaisena kannattajana. Kuitenkin tämä on vain osa totuudesta, sillä Smithin ajatukset olivat liberaaleja hänen omassa ajassaan, mutta nykyajassa hänen ajatustensa liberaalisuutta voidaan kritisoida. Smith joka tapauksessa oivalsi jo kaksisataa vuotta sitten liberalismin perusajatuksen, jonka mukaan ihmisen vapaa oman edun tavoittelu tuottaa erinomaisia tuloksia myös talouselämän ja valtioiden kannalta.
Taloudellinen liberalismi on ajattelutapa, joka kannattaa kaiken taloudellisen säätelyn purkamista sekä julkisen vallan menojen ja sen tarjoamien palvelujen tuntuvaa supistamista. Smith ei kuitenkaan ollut puhtaan taloudellisen liberalismin kannattaja, sillä hänenkin malleistaan löytyy taloudellisen säätelyn piirteitä.
Adam Smith kirjoitti kirjan nimeltä Kansojen varallisuus, joka on julkaistu vuonna 1776. Kirjassaan Smith kuvailee ihmisten vapaaehtoisten vaihtokauppojen verkostoa eli lyhyesti ilmaistuna markkinataloutta. Smith myös korostaa markkinatalouden etuja silloin vallinnutta kansallista sääntelyä ja etuoikeuksia painottavaa merkantilismia vastaan. Smithin erityisasema taloustieteessä on ansaittu erityisesti tämän kirjan laajalla levinneisyydellä.
Talouden toimintaperiaate, jonka Smith esitteli aikansa yhteiskunnalle, on että kun jokainen tiettyjen sääntöjen puitteissa kerää itselleen mahdollisimman paljon varallisuutta oman työnsä tuloksena ja myös kuluttaa tätä varallisuutta, koko yhteiskunnan talous voi hyvin. Tämä sääntö vaatii kuitenkin toimiakseen muutaman perusteen: hinnan, tehokkuuden, markkinat sekä ahneuden. Ahne yksilö tekee laadukasta työtä tehokkaasti, jolloin tuotteesta tulee hyvä ja halpa. Markkinoilla tuote myydään kaikille osapuolille sopivaan hintaan. Ostaja saa tarvitsemansa hyödykkeen ja myyjä työstään korvauksen. Markkinat ovat näkymätön käsi, joka ohjaa kaikkea taloudellista toimintaa ilman varsinaista kontrollia.
Smithin aikana ajateltiin kaupallisen yhteiskunnan tuovan mukanaan moraalista ja poliittista rappiota. Sen vuoksi sääntelystä ei haluttu luopua. Smith itsekin arveli kaupalliseen yhteiskuntaan liittyvän ongelmallisia piirteitä, mutta piti silti markkinatalouden syntyä positiivisena tapahtumana. Ongelmista huolimatta kaupallinen yhteiskunta merkitsi suurimmalle osalle ihmisistä edistysaskelta feodaaliyhteiskunnan henkilökohtaisista valta- ja riippuvuussuhteista kaupallisiin sopimussuhteisiin. Tämä puolestaan merkitsi ihmisille lisääntyvää itsenäisyyttä ja parempia mahdollisuuksia vaikuttaa itse omaan asemaansa. Kaupallinen yhteiskunta mahdollisti sivistyneeseen elämään tarvittavan elintason myös työtä tekevälle enemmistölle.
Smithin näkemys 1700-luvun Britanniasta ei ollut pelkästään positiivinen. Smithin maine liberalismin edistäjänä perustuukin ennen kaikkea kritiikkiin, jota hän kohdisti oman aikansa brittiläiseen yhteiskuntaan ja taloudelliseen järjestelmään. Smithin kritiikin kohteena oli erityisesti se, että tietyt yhteiskuntaryhmät, ennen muuta suurkauppiaat ja teollisuusyrittäjät, pystyivät taivuttamaan valtion säätämään lakeja ja tulleja, jotka palvelivat heidän omia erityisiä intressejään. Smith käytti tästä tilanteesta nimitystä merkantilismi ja perusteli nimitystä sillä, että järjestelmä suosi suurkauppiaita ja teollisuusyrittäjiä pienyrittäjien, viljelijöiden ja työläisten kustannuksella.
Smith syytti merkantilismia siitä, että valtio oli supistanut liikkuma-alaansa enemmän kuin oli suotavaa yksityisten ihmisten hyväksi. Valtio oli jättänyt kauppayhteisöille laajan vallan näiden hyväksikäyttämillä alueilla. Näin laaja säännöstely johtui pääasiassa kyvyttömyydestä poistaa keskiajalta peritty säännöstelymalli. Smithin mukaan tätä kyvyttömyyttä lisäsivät vielä sodat, joiden riehuessa ihmisten oli alistuttava paljoon sellaiseen, mikä ei vastannut hänen ihanteitaan.
Merkantilistisen järjestelmän tilalle Smith tarjosi luonnollisen vapauden järjestelmää. Hän tarkoitti tällä tilannetta, jossa kaikki suurliikemiehiä ja industrialismia suosivat etuoikeudet ja säädökset olisi poistettu. Tässä luonnollisen vapauden järjestelmässä valtiolla olisi Smithin mielestä kolme tehtävää: suojella kansalaisia ulkoisilta hyökkäyksiltä, suojella kansalaisia toisiltaan sekä tarjota sellaisia palveluja, joiden ylläpitäminen on yhteiskunnan kokonaisedun kannalta välttämätöntä ja joiden tarjoaminen ei voi olla yksityisille kansalaisille kannattavaa.
Kuitenkaan merkantilismi ja liberalismi eivät ole täysin vastakkaisia aaterakennelmia. Ajatuspohjana molemmat korostavat omanvoitonpyyntiä ja itsekkyyttä. Erot löytyvät lähinnä yhteiskunnan sääntelyn arvostuksessa, merkantilistit pitivät sitä arvossa ja liberalistit eivät. Toisaalta Smithin kohdalla pitää muistaa, ettei Smith kuitenkaan kannattanut täysin säätelystä vapaata yhteiskuntaa eikä siten ollut puhtaasti liberalismin kannattaja.
Smithin mukaan materiaali saa arvoa, kun sen muokkaamiseen sijoitetaan työtä ja työ olikin Smithin ihanteissa korkealla sijalla. Työ on jaettu osiin, jonka eri tekijät tekevät peräkkäisissä vaiheissa. Työnjako tarkoittaa tehokkuutta, erikoistumista ja harjaantumista. Tämä työnjakomalli on voimassa nykyaikanakin, tosin nykyisin automaatio suorittaa suuren osan perustehtävistä ja ihminen suorittaa luovemmat tehtävät sekä valvonnan.
Työnjako on seurausta ihmiskunnan kehityshistoriasta, joka on edennyt keräilyyn perustuvasta elämänmuodosta paimentolaisuuden kautta maanviljelysyhteiskuntaan. Smithin aikana oltiin siirtymässä maanviljelysyhteiskunnasta kaupalliseen yhteiskuntaan. Smith ei ehtinyt ennen kirjoitustyötään nähdä teollisen yhteiskunnan työläisten rappiotilaa, koska tuo aika oli vasta tulossa. Siksi Smith ei osannut huomioida työläisväestön köyhyyttä kaupallisen yhteiskunnan välttämättömänä ja pysyvänä piirteenä. Smith kuitenkin huomioi sen tosiseikan, että työläisten ja työn voitoista elävän luokan edut eivät olleet yhtenevät. Työläiset halusivat työstään mahdollisimman korkeaa palkkaa, kun taas työnantajat halusivat pitää palkat mahdollisimman matalina.
Näkymättömän käden oppi on Smithin ajattelun kuuluisin yksittäinen asia. Smith esitti, että yksilön pyrkiessä edistämään omaa taloudellista etuaan parhaalla mahdollisella tavalla, koko yhteiskunta hyötyy. Hänen mukaansa omaa etuaan mahdollisimman tehokkaasti edistävä yrittäjä toimii ’ikään kuin näkymättömän käden ohjaamana’ koko yhteisöä hyödyttävällä tavalla. Tämä ajatus perustuu kahteen olettamukseen. Ensimmäinen oletus on se, että yrittäjät investoimat saamansa voitot samaan maahan josta voitto on hankittu. Toinen oletus on, etteivät yrittäjät investoi voittojaan sellaiseen teknologiaan joka vähentää työvoiman tarvetta vaan päinvastoin uuteen työvoimaan.
Smithin ihanteena olivat myös pienet yrittäjät ja heidän vapaa taloudellinen toimintansa. Smith ei halunnut päästää syntymään suuria voittoja kahmivia taloudellisia keskittymiä.
Smith kuitenkin kannatti monia taloudellisen toiminnan rajoituksia. Tästä esimerkkinä voidaan mainita korkosäännöstely, jota Smith kirjassaan vahvasti puolusti. Smith tosin myöhemmin muutti mieltään, kun hänen aikalaisensa filosofi Jeremy Bentham perusteli hänelle, miksi korkosäännöstely olisi haitallista Smithin omankin teorian mukaan.
Smith ymmärsi taloudellisen kasvun tarpeellisuuden. Hän ajatteli taloudellisen kasvun lisäävään palkkatyön määrää sekä nostavan palkkoja. Silloin myös tarpeita tyydyttäviä hyödykkeitä olisi enemmän ja ihmisillä olisi paremmin varaa niiden hankkimiseen. Smith toisaalta piti luonnollisena, että työn palkka oikeasti kasvaa tuottavuuden kasvaessa. Tämä ehkä onkin totta, mutta toteutuu kuitenkin viiveellä, joskus melko pitkälläkin viiveellä. Smith ymmärsi lisäksi sen kansantaloustieteen perusasian, että runsauden vuosina, siis talouskasvun aikana työn kysyntä kasvaa ja toisaalta puutteen vuosina, siis laskusuhdanteen aikana, työttömyys lisääntyy.
Smith ei pitänyt palvelutyötä tuottavana työnä, eikä siten laskenut niitä tuotannon osaksi. Nykyisin nämäkin huomioidaan esim. BKT:n laskemisessa, joten palvelutyö on saanut asiaan kuuluvan, rahallisenkin, arvonsa.
Smithin ajatukset tänä päivänä toimivat lähinnä vertailupohjana nykykäsityksille kansantaloustieteestä. Smithin käsitykset maailmasta eivät sellaisinaan toimi nykyajan maailmassa, jossa globalisaatio on edennyt pitkälle ja vapaa kauppa on maailmanlaajuista. Kuitenkin Smithin oivallukset ovat toimineet pohjana nykyaikaisiakin talousteorioita kehitettäessä, joten hänen merkityksensä taloustieteessä on ollut merkittävä. Siitäkin huolimatta, ettei Smith ollut taloustieteilijä eikä hänen aikanaan taloustiedettäkään vielä ollut itsenäisenä tieteenhaaranaan.
Taloudellinen liberalismi on ajattelutapa, joka kannattaa kaiken taloudellisen säätelyn purkamista sekä julkisen vallan menojen ja sen tarjoamien palvelujen tuntuvaa supistamista. Smith ei kuitenkaan ollut puhtaan taloudellisen liberalismin kannattaja, sillä hänenkin malleistaan löytyy taloudellisen säätelyn piirteitä.
Adam Smith kirjoitti kirjan nimeltä Kansojen varallisuus, joka on julkaistu vuonna 1776. Kirjassaan Smith kuvailee ihmisten vapaaehtoisten vaihtokauppojen verkostoa eli lyhyesti ilmaistuna markkinataloutta. Smith myös korostaa markkinatalouden etuja silloin vallinnutta kansallista sääntelyä ja etuoikeuksia painottavaa merkantilismia vastaan. Smithin erityisasema taloustieteessä on ansaittu erityisesti tämän kirjan laajalla levinneisyydellä.
Talouden toimintaperiaate, jonka Smith esitteli aikansa yhteiskunnalle, on että kun jokainen tiettyjen sääntöjen puitteissa kerää itselleen mahdollisimman paljon varallisuutta oman työnsä tuloksena ja myös kuluttaa tätä varallisuutta, koko yhteiskunnan talous voi hyvin. Tämä sääntö vaatii kuitenkin toimiakseen muutaman perusteen: hinnan, tehokkuuden, markkinat sekä ahneuden. Ahne yksilö tekee laadukasta työtä tehokkaasti, jolloin tuotteesta tulee hyvä ja halpa. Markkinoilla tuote myydään kaikille osapuolille sopivaan hintaan. Ostaja saa tarvitsemansa hyödykkeen ja myyjä työstään korvauksen. Markkinat ovat näkymätön käsi, joka ohjaa kaikkea taloudellista toimintaa ilman varsinaista kontrollia.
Smithin aikana ajateltiin kaupallisen yhteiskunnan tuovan mukanaan moraalista ja poliittista rappiota. Sen vuoksi sääntelystä ei haluttu luopua. Smith itsekin arveli kaupalliseen yhteiskuntaan liittyvän ongelmallisia piirteitä, mutta piti silti markkinatalouden syntyä positiivisena tapahtumana. Ongelmista huolimatta kaupallinen yhteiskunta merkitsi suurimmalle osalle ihmisistä edistysaskelta feodaaliyhteiskunnan henkilökohtaisista valta- ja riippuvuussuhteista kaupallisiin sopimussuhteisiin. Tämä puolestaan merkitsi ihmisille lisääntyvää itsenäisyyttä ja parempia mahdollisuuksia vaikuttaa itse omaan asemaansa. Kaupallinen yhteiskunta mahdollisti sivistyneeseen elämään tarvittavan elintason myös työtä tekevälle enemmistölle.
Smithin näkemys 1700-luvun Britanniasta ei ollut pelkästään positiivinen. Smithin maine liberalismin edistäjänä perustuukin ennen kaikkea kritiikkiin, jota hän kohdisti oman aikansa brittiläiseen yhteiskuntaan ja taloudelliseen järjestelmään. Smithin kritiikin kohteena oli erityisesti se, että tietyt yhteiskuntaryhmät, ennen muuta suurkauppiaat ja teollisuusyrittäjät, pystyivät taivuttamaan valtion säätämään lakeja ja tulleja, jotka palvelivat heidän omia erityisiä intressejään. Smith käytti tästä tilanteesta nimitystä merkantilismi ja perusteli nimitystä sillä, että järjestelmä suosi suurkauppiaita ja teollisuusyrittäjiä pienyrittäjien, viljelijöiden ja työläisten kustannuksella.
Smith syytti merkantilismia siitä, että valtio oli supistanut liikkuma-alaansa enemmän kuin oli suotavaa yksityisten ihmisten hyväksi. Valtio oli jättänyt kauppayhteisöille laajan vallan näiden hyväksikäyttämillä alueilla. Näin laaja säännöstely johtui pääasiassa kyvyttömyydestä poistaa keskiajalta peritty säännöstelymalli. Smithin mukaan tätä kyvyttömyyttä lisäsivät vielä sodat, joiden riehuessa ihmisten oli alistuttava paljoon sellaiseen, mikä ei vastannut hänen ihanteitaan.
Merkantilistisen järjestelmän tilalle Smith tarjosi luonnollisen vapauden järjestelmää. Hän tarkoitti tällä tilannetta, jossa kaikki suurliikemiehiä ja industrialismia suosivat etuoikeudet ja säädökset olisi poistettu. Tässä luonnollisen vapauden järjestelmässä valtiolla olisi Smithin mielestä kolme tehtävää: suojella kansalaisia ulkoisilta hyökkäyksiltä, suojella kansalaisia toisiltaan sekä tarjota sellaisia palveluja, joiden ylläpitäminen on yhteiskunnan kokonaisedun kannalta välttämätöntä ja joiden tarjoaminen ei voi olla yksityisille kansalaisille kannattavaa.
Kuitenkaan merkantilismi ja liberalismi eivät ole täysin vastakkaisia aaterakennelmia. Ajatuspohjana molemmat korostavat omanvoitonpyyntiä ja itsekkyyttä. Erot löytyvät lähinnä yhteiskunnan sääntelyn arvostuksessa, merkantilistit pitivät sitä arvossa ja liberalistit eivät. Toisaalta Smithin kohdalla pitää muistaa, ettei Smith kuitenkaan kannattanut täysin säätelystä vapaata yhteiskuntaa eikä siten ollut puhtaasti liberalismin kannattaja.
Smithin mukaan materiaali saa arvoa, kun sen muokkaamiseen sijoitetaan työtä ja työ olikin Smithin ihanteissa korkealla sijalla. Työ on jaettu osiin, jonka eri tekijät tekevät peräkkäisissä vaiheissa. Työnjako tarkoittaa tehokkuutta, erikoistumista ja harjaantumista. Tämä työnjakomalli on voimassa nykyaikanakin, tosin nykyisin automaatio suorittaa suuren osan perustehtävistä ja ihminen suorittaa luovemmat tehtävät sekä valvonnan.
Työnjako on seurausta ihmiskunnan kehityshistoriasta, joka on edennyt keräilyyn perustuvasta elämänmuodosta paimentolaisuuden kautta maanviljelysyhteiskuntaan. Smithin aikana oltiin siirtymässä maanviljelysyhteiskunnasta kaupalliseen yhteiskuntaan. Smith ei ehtinyt ennen kirjoitustyötään nähdä teollisen yhteiskunnan työläisten rappiotilaa, koska tuo aika oli vasta tulossa. Siksi Smith ei osannut huomioida työläisväestön köyhyyttä kaupallisen yhteiskunnan välttämättömänä ja pysyvänä piirteenä. Smith kuitenkin huomioi sen tosiseikan, että työläisten ja työn voitoista elävän luokan edut eivät olleet yhtenevät. Työläiset halusivat työstään mahdollisimman korkeaa palkkaa, kun taas työnantajat halusivat pitää palkat mahdollisimman matalina.
Näkymättömän käden oppi on Smithin ajattelun kuuluisin yksittäinen asia. Smith esitti, että yksilön pyrkiessä edistämään omaa taloudellista etuaan parhaalla mahdollisella tavalla, koko yhteiskunta hyötyy. Hänen mukaansa omaa etuaan mahdollisimman tehokkaasti edistävä yrittäjä toimii ’ikään kuin näkymättömän käden ohjaamana’ koko yhteisöä hyödyttävällä tavalla. Tämä ajatus perustuu kahteen olettamukseen. Ensimmäinen oletus on se, että yrittäjät investoimat saamansa voitot samaan maahan josta voitto on hankittu. Toinen oletus on, etteivät yrittäjät investoi voittojaan sellaiseen teknologiaan joka vähentää työvoiman tarvetta vaan päinvastoin uuteen työvoimaan.
Smithin ihanteena olivat myös pienet yrittäjät ja heidän vapaa taloudellinen toimintansa. Smith ei halunnut päästää syntymään suuria voittoja kahmivia taloudellisia keskittymiä.
Smith kuitenkin kannatti monia taloudellisen toiminnan rajoituksia. Tästä esimerkkinä voidaan mainita korkosäännöstely, jota Smith kirjassaan vahvasti puolusti. Smith tosin myöhemmin muutti mieltään, kun hänen aikalaisensa filosofi Jeremy Bentham perusteli hänelle, miksi korkosäännöstely olisi haitallista Smithin omankin teorian mukaan.
Smith ymmärsi taloudellisen kasvun tarpeellisuuden. Hän ajatteli taloudellisen kasvun lisäävään palkkatyön määrää sekä nostavan palkkoja. Silloin myös tarpeita tyydyttäviä hyödykkeitä olisi enemmän ja ihmisillä olisi paremmin varaa niiden hankkimiseen. Smith toisaalta piti luonnollisena, että työn palkka oikeasti kasvaa tuottavuuden kasvaessa. Tämä ehkä onkin totta, mutta toteutuu kuitenkin viiveellä, joskus melko pitkälläkin viiveellä. Smith ymmärsi lisäksi sen kansantaloustieteen perusasian, että runsauden vuosina, siis talouskasvun aikana työn kysyntä kasvaa ja toisaalta puutteen vuosina, siis laskusuhdanteen aikana, työttömyys lisääntyy.
Smith ei pitänyt palvelutyötä tuottavana työnä, eikä siten laskenut niitä tuotannon osaksi. Nykyisin nämäkin huomioidaan esim. BKT:n laskemisessa, joten palvelutyö on saanut asiaan kuuluvan, rahallisenkin, arvonsa.
Smithin ajatukset tänä päivänä toimivat lähinnä vertailupohjana nykykäsityksille kansantaloustieteestä. Smithin käsitykset maailmasta eivät sellaisinaan toimi nykyajan maailmassa, jossa globalisaatio on edennyt pitkälle ja vapaa kauppa on maailmanlaajuista. Kuitenkin Smithin oivallukset ovat toimineet pohjana nykyaikaisiakin talousteorioita kehitettäessä, joten hänen merkityksensä taloustieteessä on ollut merkittävä. Siitäkin huolimatta, ettei Smith ollut taloustieteilijä eikä hänen aikanaan taloustiedettäkään vielä ollut itsenäisenä tieteenhaaranaan.
Lähteet
Jutikkala, Eino 1953. Uudenajan taloushistoria. WSOY.
Saastamoinen, Kari 1998. Eurooppalainen liberalismi. Jyväskylä. Atena Kustannus Oy.
Smith, Adam 1933. Kansojen varallisuus. WSOY.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Adam_Smith
http://personal.inet.fi/koti/vexom/adam.htm
Saastamoinen, Kari 1998. Eurooppalainen liberalismi. Jyväskylä. Atena Kustannus Oy.
Smith, Adam 1933. Kansojen varallisuus. WSOY.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Adam_Smith
http://personal.inet.fi/koti/vexom/adam.htm
maanantai 21. huhtikuuta 2008
Suomen työvoimapula tulevaisuudessa
SUOMEN TYÖVOIMAPULA TULEVAISUUDESSA
Työvoimapula tarkoittaa sellaista tilannetta työmarkkinoilla, jolloin työpaikkoja on enemmän tarjolla kuin työntekijöitä ja näin ollen markkinoilla kysyntäkin on suurempi kuin tarjonta. Yleensä työvoimapula koskee vain joitakin aloja, mutta Suomessa se on levinnyt jo lähes kaikkialle.
SUURET IKÄLUOKAT
Vuosina 1945–1959 Suomessa syntyvyys oli korkealla, minkä vuoksi 1970- ja 1990-luvuilla työttömyysprosentti oli korkea. Noina vuosina syntyneitä kutsutaan yleisesti nimellä suuret ikäluokat. Suurimmillaan syntyvyys oli vuosina 1945 ja 1947. Syynä vuoden 1945 suureen syntyvyyteen oli mitä luultavimmin se, että suurin osa rintamamiehistä kotiutettiin vuoden 1944 lopulla.
Ongelmat alkoivat 1950-luvulla, jolloin suuret ikäluokat olivat siirtymässä kouluihin. Se tuotti koululaitoksille ongelmia, sillä niin suurelle porukalle (n. 100 000 uutta oppilasta) oli vaikeaa järjestää koulutusta. Tällä hetkellä suuria ikäluokkia koskeva tilanne on kuitenkin vieläkin pahempi, sillä se luo ongelmia työmarkkinoille. Suuret ikäluokat saavuttavat eläkeiän aivan lähivuosien aikana, mikä aiheuttaa eläkepommiksikin kutsutun ongelman - mihin nämä henkilöt saadaan viettämään eläkepäiviään ja mistä löydetään heidän tilalleen uusia työntekijöitä.
LASKUKAAVOJA
Työvoiman laskemiseen on olemassa monia erilaisia kaavoja. Näitä kaavoja ovat mm. osallistumisaste eli työvoimaosuus, työvoima ja työttömyysaste. Työvoimaa koskevat tilastot perustuvat Tilastokeskuksen työvoimatutkimukseen. Työvoimaan kuuluu ne henkilöt, jotka ovat ilmoittaneet olleensa töissä ja ne jotka ovat ilmoittaneet olevansa aktiivisesti työtä hakevia työttömiä. Näin ollen työvoima lasketaan seuraavalla tavalla:
Työvoima=työlliset+työttömät
Työvoiman avulla saadaan laskettua työvoimaosuus, joka kertoo kuinka suuri osa työikäisestä väestöstä (eli Suomessa 15–74-vuotiaista) kuuluu työvoimaan.
Työvoimaosuus= (työvoima/työikäinen väestö) x 100
Eräs erittäin olennainen kaava on myös työttömyysaste. Nimensä mukaisesti työttömyysaste ilmoittaa työttömien prosentuaalisen määrän työvoimasta. Työttömyysasteen laskukaava on seuraava:
Työttömyysaste = (työttömät / työvoima) x 100
Työttömyysasteen vastakohta on työllisyysaste, joka lasketaan muutoin samalla tavalla kuin työttömyysaste, mutta työttömien tilalle kaavaan tulee työlliset.
TYÖVOIMAPULA PAHIMMILLAAN – MITÄ MEDIASSA KERROTAAN JUURI NYT
Olemme tällä hetkellä noususuhdanteessa, jossa työttömyys laskee. Seuraavan 5-10 vuoden sisällä työvoimapula tulee olemaan pahimmillaan. Etenkin taloushallinnon alalla on herätty siihen, että suurin osa tällä hetkellä pankeissa ja verotoimistoissa töissä olevasta henkilöstöstä on yli 50-vuotiaita. Pulaa tulee myös olemaan yritystenjohtoon erikoistuvista ja tietojenkäsittelyn ammattilaisista. Suurin ongelma tulee kuitenkin mitä luultavimmin olemaan sosiaali- ja terveysaloilla sekä rakennusalalla, joilla ongelmia on ollut jo muutamien vuosien ajan.
Tällä hetkellä mediassa puhutaan niin työttömyydestä kuin myös työvoimapulasta. Lehtien ja uutisten määrään nähden työvoimapula on saanut melko vähän palstatilaa. Työvoimapulasta ollaan kahta mieltä: se tulee tai se on pelkkää puhetta. Viime aikoina lehdissä on näkynyt lähinnä erilaisia työvoimapulaa koskevia haastatteluita mm. maahanmuuttajilta ja poliittisesti vaikuttavilta henkilöiltä. Jonkin verran on näkynyt myös yleistä puhetta työvoimapulasta ja siitä, mille aloille se tulee iskemään koviten.
TYÖVOIMANPULAN ”EDUT” JA HAITAT
Suomessa syntyvyys on laskenut lähes puoleen siitä, mitä se oli vuonna 1950, mikä tarkoittaa sitä, että lähes puolet työpaikoista jää täyttämättä. Ongelmaa kasvattaa myös se, että suurten ikäluokkien siirtyessä vanhainkoteihin, tarvitaan yhä enemmän hoitajia pitämään heistä huolta.
Karkeasti sanottuna voidaan ajatella, että työvoimapulasta on eräällä tavalla kuitenkin myös hyötyä: työttömyysprosentti laskee ja palkat saattavat nousta. Pula työvoimasta aiheuttaa lisäksi teknologian nopeamman kehityksen, koska on pakko keksiä uusia laitteita korvaamaan ihmistyövoimaa.
Nämä ”edut” ovat kuitenkin pientä siihen nähden, miten paljon ongelmia työvoimapula tuo tullessaan: tuotteiden hinnat nousevat ja tuotannontaso laskee, palveluja on yhä vaikeampi saada, inflaatio kiihtyy ja yrityksiä menee konkurssiin koska kilpailu asiakkaista ja työvoimasta kovenee. Monet alat kohtaavat suuria vastoinkäymisiä, koska alan osaajia ei enää ole tarpeeksi. Lisäksi eräs haitta – joka myöhemmin luokitellaan myös ratkaisuksi - on se, että eläkeikää nostetaan. Tämä koskee tällä hetkellä itse ”ongelman aiheuttajia” eli suuria ikäluokkia.
RATKAISUJA
Yksi asia, mikä auttaisi vähentämään työvoimapulaa, olisi ihmisten koulutus oikeille aloille. Tällä hetkellä lisää koulutuspaikkoja tarvittaisiin erityisesti sosiaali- ja terveysalalle sekä taloushallintoon ja rakennukseen. Ensisijaisesti koulutusta tulisi tarjota pitkäaikaistyöttömille, jotta heidän taitonsa eivät lopullisesti ruostuisi ja menisi hukkaan.
Mediassa ratkaisuksi ajatellaan lähes pelkästään työvoiman hankkimista ulkomailta. Lähiaikoina yritysmaailmaan on ilmestynyt lisämiespalveluita, jotka värväävät ulkomailta tulevaa väkeä Suomeen erilaisiin töihin.
Suunnitteilla on myös eläkeiän nostaminen. Tällöin osa suuresta ikäluokasta jäisi vielä muutamaksi vuodeksi työelämään auttamaan seuraajiaan.
Monet yritykset ovat varautuneet työvoimapulaan myös siten, että ne ovat siirtäneet tehtaitaan muihin maihin. Syynä siirtoihin ovat toki myös halvempi työvoima ja halvemmat raaka-aineet, mutta voidaan kuitenkin ajatella, että työvoimapulan ennakointi on myös yksi syy, joka johtaa siirtoihin.
Eräs suuri fakta on se, että syntyvyyttä on lisättävä. Tilastokeskuksen tilastojen mukaan syntyvyyden nostaminen 1,75:stä 2,1:een lyhentäisi työvoimapulakautta lähes kymmenellä vuodella.
Teknologian kehittäminen tulee myös auttamaan, sillä tuolloin saadaan pienennettyä vaadittavaa ihmistyövoimaa. Teknologiasta ei tosin tule koskaan olemaan hyötyä palveluammateissa.
Myös palkkojen nostaminen auttaisi ja mahdollisesti työttömyystuen laskeminen. Raha houkuttelee tekemään töitä ja tällä hetkellä sitä saa tietyillä aloilla melkeinpä vähemmän kuin silloin, kun saa työttömyyspäivärahaa.
MUIDEN MAIDEN TILANNE
Suomi on mm. Saksan, Ranskan ja Englannin kanssa ensimmäisiä Euroopan maita, joihin työvoimapula iskee. Muualla Euroopassa, esimerkiksi Espanjassa ja Italiassa, suuret ikäluokat ovat syntyneet vasta 1970-luvulla. Myös Japanilla ja USA:lla on työvoimapulaa. Japanissa työvoima on jo lähtenyt pienentymään ja USA:ssa sitä on odotettavissa suunnilleen vuoden 2010 läheisyydessä.
LÄHTEET
KIRJALLISUUS
Mäkila Atro, Vartia Pentti, Ylä-Anttila Pekka: Teknologia ja työ- mikä on työn tulevaisuus?, Tekes 1999
Vartia Pentti, Ylä-Anttila Pekka: Kansantalous 2017, Taloustieto Oy 1992
Pekkarinen Jukka, Sutela Pekka: Kansantaloustiede, WSOY 2004
INTERNET
www.ek.fi
www.hs.fi
www.kauppalehti.fi
www.kauppapolitiikka.fi
www.mol.fi
www.stat.fi
www.stm.fi
www.turunsanomat.fi
fi.wikipedia.org
Työvoimapula tarkoittaa sellaista tilannetta työmarkkinoilla, jolloin työpaikkoja on enemmän tarjolla kuin työntekijöitä ja näin ollen markkinoilla kysyntäkin on suurempi kuin tarjonta. Yleensä työvoimapula koskee vain joitakin aloja, mutta Suomessa se on levinnyt jo lähes kaikkialle.
SUURET IKÄLUOKAT
Vuosina 1945–1959 Suomessa syntyvyys oli korkealla, minkä vuoksi 1970- ja 1990-luvuilla työttömyysprosentti oli korkea. Noina vuosina syntyneitä kutsutaan yleisesti nimellä suuret ikäluokat. Suurimmillaan syntyvyys oli vuosina 1945 ja 1947. Syynä vuoden 1945 suureen syntyvyyteen oli mitä luultavimmin se, että suurin osa rintamamiehistä kotiutettiin vuoden 1944 lopulla.
Ongelmat alkoivat 1950-luvulla, jolloin suuret ikäluokat olivat siirtymässä kouluihin. Se tuotti koululaitoksille ongelmia, sillä niin suurelle porukalle (n. 100 000 uutta oppilasta) oli vaikeaa järjestää koulutusta. Tällä hetkellä suuria ikäluokkia koskeva tilanne on kuitenkin vieläkin pahempi, sillä se luo ongelmia työmarkkinoille. Suuret ikäluokat saavuttavat eläkeiän aivan lähivuosien aikana, mikä aiheuttaa eläkepommiksikin kutsutun ongelman - mihin nämä henkilöt saadaan viettämään eläkepäiviään ja mistä löydetään heidän tilalleen uusia työntekijöitä.
LASKUKAAVOJA
Työvoiman laskemiseen on olemassa monia erilaisia kaavoja. Näitä kaavoja ovat mm. osallistumisaste eli työvoimaosuus, työvoima ja työttömyysaste. Työvoimaa koskevat tilastot perustuvat Tilastokeskuksen työvoimatutkimukseen. Työvoimaan kuuluu ne henkilöt, jotka ovat ilmoittaneet olleensa töissä ja ne jotka ovat ilmoittaneet olevansa aktiivisesti työtä hakevia työttömiä. Näin ollen työvoima lasketaan seuraavalla tavalla:
Työvoima=työlliset+työttömät
Työvoiman avulla saadaan laskettua työvoimaosuus, joka kertoo kuinka suuri osa työikäisestä väestöstä (eli Suomessa 15–74-vuotiaista) kuuluu työvoimaan.
Työvoimaosuus= (työvoima/työikäinen väestö) x 100
Eräs erittäin olennainen kaava on myös työttömyysaste. Nimensä mukaisesti työttömyysaste ilmoittaa työttömien prosentuaalisen määrän työvoimasta. Työttömyysasteen laskukaava on seuraava:
Työttömyysaste = (työttömät / työvoima) x 100
Työttömyysasteen vastakohta on työllisyysaste, joka lasketaan muutoin samalla tavalla kuin työttömyysaste, mutta työttömien tilalle kaavaan tulee työlliset.
TYÖVOIMAPULA PAHIMMILLAAN – MITÄ MEDIASSA KERROTAAN JUURI NYT
Olemme tällä hetkellä noususuhdanteessa, jossa työttömyys laskee. Seuraavan 5-10 vuoden sisällä työvoimapula tulee olemaan pahimmillaan. Etenkin taloushallinnon alalla on herätty siihen, että suurin osa tällä hetkellä pankeissa ja verotoimistoissa töissä olevasta henkilöstöstä on yli 50-vuotiaita. Pulaa tulee myös olemaan yritystenjohtoon erikoistuvista ja tietojenkäsittelyn ammattilaisista. Suurin ongelma tulee kuitenkin mitä luultavimmin olemaan sosiaali- ja terveysaloilla sekä rakennusalalla, joilla ongelmia on ollut jo muutamien vuosien ajan.
Tällä hetkellä mediassa puhutaan niin työttömyydestä kuin myös työvoimapulasta. Lehtien ja uutisten määrään nähden työvoimapula on saanut melko vähän palstatilaa. Työvoimapulasta ollaan kahta mieltä: se tulee tai se on pelkkää puhetta. Viime aikoina lehdissä on näkynyt lähinnä erilaisia työvoimapulaa koskevia haastatteluita mm. maahanmuuttajilta ja poliittisesti vaikuttavilta henkilöiltä. Jonkin verran on näkynyt myös yleistä puhetta työvoimapulasta ja siitä, mille aloille se tulee iskemään koviten.
TYÖVOIMANPULAN ”EDUT” JA HAITAT
Suomessa syntyvyys on laskenut lähes puoleen siitä, mitä se oli vuonna 1950, mikä tarkoittaa sitä, että lähes puolet työpaikoista jää täyttämättä. Ongelmaa kasvattaa myös se, että suurten ikäluokkien siirtyessä vanhainkoteihin, tarvitaan yhä enemmän hoitajia pitämään heistä huolta.
Karkeasti sanottuna voidaan ajatella, että työvoimapulasta on eräällä tavalla kuitenkin myös hyötyä: työttömyysprosentti laskee ja palkat saattavat nousta. Pula työvoimasta aiheuttaa lisäksi teknologian nopeamman kehityksen, koska on pakko keksiä uusia laitteita korvaamaan ihmistyövoimaa.
Nämä ”edut” ovat kuitenkin pientä siihen nähden, miten paljon ongelmia työvoimapula tuo tullessaan: tuotteiden hinnat nousevat ja tuotannontaso laskee, palveluja on yhä vaikeampi saada, inflaatio kiihtyy ja yrityksiä menee konkurssiin koska kilpailu asiakkaista ja työvoimasta kovenee. Monet alat kohtaavat suuria vastoinkäymisiä, koska alan osaajia ei enää ole tarpeeksi. Lisäksi eräs haitta – joka myöhemmin luokitellaan myös ratkaisuksi - on se, että eläkeikää nostetaan. Tämä koskee tällä hetkellä itse ”ongelman aiheuttajia” eli suuria ikäluokkia.
RATKAISUJA
Yksi asia, mikä auttaisi vähentämään työvoimapulaa, olisi ihmisten koulutus oikeille aloille. Tällä hetkellä lisää koulutuspaikkoja tarvittaisiin erityisesti sosiaali- ja terveysalalle sekä taloushallintoon ja rakennukseen. Ensisijaisesti koulutusta tulisi tarjota pitkäaikaistyöttömille, jotta heidän taitonsa eivät lopullisesti ruostuisi ja menisi hukkaan.
Mediassa ratkaisuksi ajatellaan lähes pelkästään työvoiman hankkimista ulkomailta. Lähiaikoina yritysmaailmaan on ilmestynyt lisämiespalveluita, jotka värväävät ulkomailta tulevaa väkeä Suomeen erilaisiin töihin.
Suunnitteilla on myös eläkeiän nostaminen. Tällöin osa suuresta ikäluokasta jäisi vielä muutamaksi vuodeksi työelämään auttamaan seuraajiaan.
Monet yritykset ovat varautuneet työvoimapulaan myös siten, että ne ovat siirtäneet tehtaitaan muihin maihin. Syynä siirtoihin ovat toki myös halvempi työvoima ja halvemmat raaka-aineet, mutta voidaan kuitenkin ajatella, että työvoimapulan ennakointi on myös yksi syy, joka johtaa siirtoihin.
Eräs suuri fakta on se, että syntyvyyttä on lisättävä. Tilastokeskuksen tilastojen mukaan syntyvyyden nostaminen 1,75:stä 2,1:een lyhentäisi työvoimapulakautta lähes kymmenellä vuodella.
Teknologian kehittäminen tulee myös auttamaan, sillä tuolloin saadaan pienennettyä vaadittavaa ihmistyövoimaa. Teknologiasta ei tosin tule koskaan olemaan hyötyä palveluammateissa.
Myös palkkojen nostaminen auttaisi ja mahdollisesti työttömyystuen laskeminen. Raha houkuttelee tekemään töitä ja tällä hetkellä sitä saa tietyillä aloilla melkeinpä vähemmän kuin silloin, kun saa työttömyyspäivärahaa.
MUIDEN MAIDEN TILANNE
Suomi on mm. Saksan, Ranskan ja Englannin kanssa ensimmäisiä Euroopan maita, joihin työvoimapula iskee. Muualla Euroopassa, esimerkiksi Espanjassa ja Italiassa, suuret ikäluokat ovat syntyneet vasta 1970-luvulla. Myös Japanilla ja USA:lla on työvoimapulaa. Japanissa työvoima on jo lähtenyt pienentymään ja USA:ssa sitä on odotettavissa suunnilleen vuoden 2010 läheisyydessä.
LÄHTEET
KIRJALLISUUS
Mäkila Atro, Vartia Pentti, Ylä-Anttila Pekka: Teknologia ja työ- mikä on työn tulevaisuus?, Tekes 1999
Vartia Pentti, Ylä-Anttila Pekka: Kansantalous 2017, Taloustieto Oy 1992
Pekkarinen Jukka, Sutela Pekka: Kansantaloustiede, WSOY 2004
INTERNET
www.ek.fi
www.hs.fi
www.kauppalehti.fi
www.kauppapolitiikka.fi
www.mol.fi
www.stat.fi
www.stm.fi
www.turunsanomat.fi
fi.wikipedia.org
maanantai 14. huhtikuuta 2008
Karl Marx
Karl Marx
Karl Marx syntyi 5. toukokuuta vuonna 1818 Reinin maakunnassa Preussissa. Karl Marx oli epäilemättä vaikutusvaltaisin sosialistinen ajattelija 1800-luvulla. Hänen perheensä oli edistyksellinen juutalaisperhe. Perhe kääntyi juutalaissyrjinnän takia luterilaisiksi. Perhe oli mukana liberaalisissa seurapiireissä. Koulu sujui Marxilta hyvin. Vuonna 1833 15-vuotiaana hän kirjautui Bonnin yliopistoon lukemaan lakia.
Kesällä 1836 hän kihlautui lapsuuden ystävättärensä kanssa Jenny Von Westbhalenin ja naimisiin he päätyivät 1843. Hän vaihtoi 1836 Berliinin yliopistoon ja opiskeli lakitiedettä, etinen kuitenkin historiaa ja filosofiaa. Yliopiston hän päätti vuonna 1841 esittäen tohtorin väitekirjan epikuroksen filosofiasta.
Vuonna 1841 Karl Marx kirjoitettu teologi Bruno Bauerin kanssa Pamfletin, joka on suomennettu ”Tuomiopäivän pasuuna Hegelin yllä”. Teoksen tekijöiden paljastumisen vuoksi vuonna 1842 Marx siirtyi journalismin pariin. Kohua herättäneen lehden viranomaiset lopettivat monta kertaa. Marxin tulisten pääkirjoitusten jouduttua ristiriitaan valtion sensuurin kanssa, lopulta Marx painostettiin maanpakoon Ranskaan Pariisiin. Ranskassa Marx perusti lehden uudestaan. 1844 hän tapasi elämän mittaiseksi ystäväksi muodostuvan Friedrich Engelsin. Lehden jouduttua jälleen vaikeuksiin, Preussin virkamiesten protestoidessa Ranskalaisille Marx joutui jälleen pakenemaan Brysseliin. Marx kuoli suhteellisen tuntemattomana vuonna 1883 ja lepää Highgaten hautausmaalla.
Hegel oli ajatellut, että markkinatalous tukee ihmisten henkilökohtaista vapautta, Marx päinvastoin katsoi, että se tuhoaa vapauden edellytykset. Apua ei ole valtiosta, koska se tunnustaa ihmiset vapaiksi ja tasa-arvoisiksi vain markkinoiden toimijoina, eivätkä köyhä ja rikas todellisuudessa ole tasa-arvoisia. Vaikka molemmat olisivat yhtä vapaita, köyhällä ei ole aineellisia edellytyksiä käyttää vapauksiaan. Vapauden, tasa-arvon ja vieraantumisen ongelmia ei Marxin mukaan voitu ratkaista yksityisomaisuuden ja markkinatalouden vallitessa. Hän suositti siirtymistä kommunismiin. Kun siinä toteutetaan yhteisomistus, ihmisen voi luopua itsekkyydestään ja toteuttaa ihmisyyttään vapaasti.
Marx oli koko elämänsä ajan kiinnostunut ihmisten vapaudesta. Hän haaveili siirtymisestä välttämättömyyden maailmasta vapauden valtakuntaan eli kommunismiin. Siellä oli tarkoitus päästä eroon kaikista rajoituksista, joihin tavaratuotanto ihmisten alistaa. Jokainen ihminen voisi olla eräänlainen vapaa taiteilija ja elää aineellisesti yltäkylläistä elämää tarvitsematta välittää sen taloudellisista edellytyksistä. Marxin ehdotukset siitä, miten tällainen elämänmuoto voitaisiin toteuttaa, eivät nykyään ole suuressa suosiossa.
Marxilaisuus
Marxilaisuus on Marxin näkemyksien ja opin järjestelmä. Karl Marxin materialistinen filosofia on saanut alkunsa 1800-luvulla saksalaisen filosofin Hegelin dialektiikasta ja sen materialistisesta historian käsityksestä. Vaikka Marx omaksuikin Hegelin ajatukset täydellisesti, niitä oli kuitenkin muokattava radikaalisti.
Marxin materialismi on taloustieteellistä. Hänen mukaansa aineellisen maailman ratkaisevimmat rakenteet ovat yhteiskunnallisia ja taloudellisia. ”Yhteiskunnallinen tuotanto”, ”tuotantosuhteet” ja ”taloudelliset rakenteet” ovatkin Marxin ydinkäsitteitä.
Marxismi voidaan jakaa kahteen osaan.
1.) Kommunismiin, joka on lähinnä poliittinen aatesuuntaus, jonka mukaan yhteiskunta- ja talouselämän tulee olla keskusjohtoista ja tuotantovälineiden valtion omistuksessa. Marxilaisuudessa valtio on ainoa todellinen. Ja vain sen jäsenenä työskentelevällä ihmisellä on arvo. Näin ollen ihmistä ei voi olla olemassa ilman valtiota. Karl Marxin teorian mukaan ihminen myy työvoimansa maan, tehtaan tai työvälineiden omistajalle. Näin ollen yksityisomistus lakkaa kokonaan ja kaikki
2.) tuotantovälineet ovat kansan hallinnassa ja valvonnassa. Tämä aate sai runsaasti kannattajia työväen luokasta.
3.) Revisionismiin, jonka pyrkimyksenä on saada aikaan vallitsevan yhteiskunnallisen järjestyksen muutos. Jonka kannattajia oli etenkin toisen maailman sodan jälkeen esimerkiksi Neuvostoliiton ja Kiinan puolueilla. Tunnetuimpia Marxilaisuutta omaan suuntaansa kehittäneitä henkilöitä tuolloin olivat mm. Lenin, Stalin ja Fidel Castro.
Kaiken kaikkiaan Marxismi on kuitenkin vaikuttanut hyvin suuresti 1900-luvun politiikkaan ja erityisesti yhteiskuntatieteiden kehitykseen. Maailmankatsomuksena ja poliittisena liikkeenäkin Marxilaisuus koki vielä 1960- ja 1970-luvulla Länsi-Euroopassa nousukauden, minkä jälkeen tuon käsitteen käyttäminen myös erilaisten vasemmistolaisten ajattelutapojen kuvaajana näyttää kuitenkin vähentyneen.
Lisäarvoteoria
Teoksessaan Pääoma Marx esitti teorian kapitalistisen yhteiskunnan yleisimmistä taloudellisista liikelaeista. Marxia ja Engelsiä kiinnosti, mistä yrittäjä saa liikevoittoa. Ennen Marxia talousteoreetikot luulivat, että yrittäjä varastaa työntekijöiltä, mutta Marx ei uskonut niihin. Sen sijaan hän päätyi tutkimuksissaan uudenlaiseen käsitteeseen, lisäarvoon. Teorian mukaan arvon lähteenä kapitalistisessa tuotannossa on työ. Tuotteiden arvo määräytyy sen mukaan kuinka paljon työpanosta tarvitaan tuotteiden tuottamiseen. Se merkitsee sitä, että kun yrittäjä palkkaa työvoimaa, hän tekee sijoituksen. Mutta työläinen on erilainen sijoitus kuin esimerkiksi työkoneet; työläinen tuottaa tavaraan enemmän arvoa, kuin mitä työntekijä, työvälineiden ja raaka-aineiden arvo yksinään on. Kun
A= työntekijän palkka
B= työvälineiden kustannukset
C= raaka-aineiden kustannukset
D= valmiin tuotteen hinta
Niin
A+B+C+X=D
Missä X on lisäarvo.
Työntekijän suorittaman työn arvo on suurempi kuin on työntekijän arvo (on palkka). Tämän lisäarvon yrittäjä saa pitää itsellään.
Pääoma-teos
Pääoma käsittelee lähinnä talousteoriaa. Pääoma julkaistiin vuonna 1867 Englannissa. Marxin Pääomateoksen toinen ja kolmasosa ilmestyivät hänen kuolemansa jälkeen. Pääoman synnyn aikoihin Englanti oli voimakkaasti teollistuva valtio. Olot kutomoissa, kaivoksissa ja muissa teolliseen toimintaan liittyvissä työpaikoissa olivat usein hirvittävät. Palkka oli huono, työolot kammottavat, päivät pitkiä ja työnantajan mielivalta yleistä. Ristiriita työnantajien ja palkallisten etujen välillä oli räikeästi näkyvissä.
Teoksessa Marx kuvaa kapitalistista järjestelmää, kritisoi sitä ja ennakoi sen tuhoa. Pääomassa ennustetaan, että ajan myötä varallisuus keskittyy yhä harvemmille ja johtaa yhä tiukempaan vastakkain asetteluun ja omistavan luokan ja työväen luokan välillä. Lopulta seurauksena on vallankumous ja uusi järjestys.
Marxin teos oli kiistelty ilmestyessään ja myös hyvin pitkään sen jälkeen. Osaa vasemmistosta se ihastutti. Marxin teesit ovatkin vaikuttaneet voimakkaasti 1900-luvun vasemmistolaiseen ajatteluun.
Merkittävin vaikutus Pääomalla ja Marxilaisella ajattelulla ylipäänsä lienee ollut erilaisten vallankumouksellisten liikkeiden kautta. Marxilaisia vallankumouksellisia on ollut kaikkialla Etelä-Amerikasta Aasiaan.
Vallankumouksellisista liikkeistä voimakkain ja pitkäaikaisin oli kuitenkin Venäjällä syntynyt Bolshevismi. Sen pääideologeihin kuuluneen Leninin lisäksi liike nojasi paljolti Marxin teoksissaan esittämiin näkökohtiin. Kun Bolshevistinen vallankumous vuonna 1917
onnistui ja johti myöhemmin Neuvostoliiton syntyyn, Marxin Pääoma oli yksi jättimäisen valtion tärkeimmistä kirjoista. Marxin ajatukset myötävaikuttivat Neuvostoliiton syntyyn. Neuvostoliitto puolestaan myöhemmin edisti Marxilaisuuden leviämistä muualla maailmassa.
Karl Marxin pääteokset
Pääoma, Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset sekä yhdessä tärkeimmän aatetoverin Friedrich Engelsin kanssa kirjoitettu Kommunistinen manifesti.
Lähteet:
Karl Marx: Elämäkerta
Berlin Isaiah
Otava 1968, Keuruu
Marx ja vapaus
Eagleton Terry
Otava 2000, Helsinki
Karl Marx: Elämä ja teokset
McLellan David
Gummerus 1990
http://opisto.alkio.fi/~anmakela/marx/marxilaisuus.html
http://www.peda.net/verkkolehti/jamsankoski/jamkoskihi?m=content&a_id=6
http://www.historyguide.org/intellect/marx.html
http://www.sosialismi.net/kirjasto/lenin/Karl%20Marx.pdf
Karl Marx syntyi 5. toukokuuta vuonna 1818 Reinin maakunnassa Preussissa. Karl Marx oli epäilemättä vaikutusvaltaisin sosialistinen ajattelija 1800-luvulla. Hänen perheensä oli edistyksellinen juutalaisperhe. Perhe kääntyi juutalaissyrjinnän takia luterilaisiksi. Perhe oli mukana liberaalisissa seurapiireissä. Koulu sujui Marxilta hyvin. Vuonna 1833 15-vuotiaana hän kirjautui Bonnin yliopistoon lukemaan lakia.
Kesällä 1836 hän kihlautui lapsuuden ystävättärensä kanssa Jenny Von Westbhalenin ja naimisiin he päätyivät 1843. Hän vaihtoi 1836 Berliinin yliopistoon ja opiskeli lakitiedettä, etinen kuitenkin historiaa ja filosofiaa. Yliopiston hän päätti vuonna 1841 esittäen tohtorin väitekirjan epikuroksen filosofiasta.
Vuonna 1841 Karl Marx kirjoitettu teologi Bruno Bauerin kanssa Pamfletin, joka on suomennettu ”Tuomiopäivän pasuuna Hegelin yllä”. Teoksen tekijöiden paljastumisen vuoksi vuonna 1842 Marx siirtyi journalismin pariin. Kohua herättäneen lehden viranomaiset lopettivat monta kertaa. Marxin tulisten pääkirjoitusten jouduttua ristiriitaan valtion sensuurin kanssa, lopulta Marx painostettiin maanpakoon Ranskaan Pariisiin. Ranskassa Marx perusti lehden uudestaan. 1844 hän tapasi elämän mittaiseksi ystäväksi muodostuvan Friedrich Engelsin. Lehden jouduttua jälleen vaikeuksiin, Preussin virkamiesten protestoidessa Ranskalaisille Marx joutui jälleen pakenemaan Brysseliin. Marx kuoli suhteellisen tuntemattomana vuonna 1883 ja lepää Highgaten hautausmaalla.
Hegel oli ajatellut, että markkinatalous tukee ihmisten henkilökohtaista vapautta, Marx päinvastoin katsoi, että se tuhoaa vapauden edellytykset. Apua ei ole valtiosta, koska se tunnustaa ihmiset vapaiksi ja tasa-arvoisiksi vain markkinoiden toimijoina, eivätkä köyhä ja rikas todellisuudessa ole tasa-arvoisia. Vaikka molemmat olisivat yhtä vapaita, köyhällä ei ole aineellisia edellytyksiä käyttää vapauksiaan. Vapauden, tasa-arvon ja vieraantumisen ongelmia ei Marxin mukaan voitu ratkaista yksityisomaisuuden ja markkinatalouden vallitessa. Hän suositti siirtymistä kommunismiin. Kun siinä toteutetaan yhteisomistus, ihmisen voi luopua itsekkyydestään ja toteuttaa ihmisyyttään vapaasti.
Marx oli koko elämänsä ajan kiinnostunut ihmisten vapaudesta. Hän haaveili siirtymisestä välttämättömyyden maailmasta vapauden valtakuntaan eli kommunismiin. Siellä oli tarkoitus päästä eroon kaikista rajoituksista, joihin tavaratuotanto ihmisten alistaa. Jokainen ihminen voisi olla eräänlainen vapaa taiteilija ja elää aineellisesti yltäkylläistä elämää tarvitsematta välittää sen taloudellisista edellytyksistä. Marxin ehdotukset siitä, miten tällainen elämänmuoto voitaisiin toteuttaa, eivät nykyään ole suuressa suosiossa.
Marxilaisuus
Marxilaisuus on Marxin näkemyksien ja opin järjestelmä. Karl Marxin materialistinen filosofia on saanut alkunsa 1800-luvulla saksalaisen filosofin Hegelin dialektiikasta ja sen materialistisesta historian käsityksestä. Vaikka Marx omaksuikin Hegelin ajatukset täydellisesti, niitä oli kuitenkin muokattava radikaalisti.
Marxin materialismi on taloustieteellistä. Hänen mukaansa aineellisen maailman ratkaisevimmat rakenteet ovat yhteiskunnallisia ja taloudellisia. ”Yhteiskunnallinen tuotanto”, ”tuotantosuhteet” ja ”taloudelliset rakenteet” ovatkin Marxin ydinkäsitteitä.
Marxismi voidaan jakaa kahteen osaan.
1.) Kommunismiin, joka on lähinnä poliittinen aatesuuntaus, jonka mukaan yhteiskunta- ja talouselämän tulee olla keskusjohtoista ja tuotantovälineiden valtion omistuksessa. Marxilaisuudessa valtio on ainoa todellinen. Ja vain sen jäsenenä työskentelevällä ihmisellä on arvo. Näin ollen ihmistä ei voi olla olemassa ilman valtiota. Karl Marxin teorian mukaan ihminen myy työvoimansa maan, tehtaan tai työvälineiden omistajalle. Näin ollen yksityisomistus lakkaa kokonaan ja kaikki
2.) tuotantovälineet ovat kansan hallinnassa ja valvonnassa. Tämä aate sai runsaasti kannattajia työväen luokasta.
3.) Revisionismiin, jonka pyrkimyksenä on saada aikaan vallitsevan yhteiskunnallisen järjestyksen muutos. Jonka kannattajia oli etenkin toisen maailman sodan jälkeen esimerkiksi Neuvostoliiton ja Kiinan puolueilla. Tunnetuimpia Marxilaisuutta omaan suuntaansa kehittäneitä henkilöitä tuolloin olivat mm. Lenin, Stalin ja Fidel Castro.
Kaiken kaikkiaan Marxismi on kuitenkin vaikuttanut hyvin suuresti 1900-luvun politiikkaan ja erityisesti yhteiskuntatieteiden kehitykseen. Maailmankatsomuksena ja poliittisena liikkeenäkin Marxilaisuus koki vielä 1960- ja 1970-luvulla Länsi-Euroopassa nousukauden, minkä jälkeen tuon käsitteen käyttäminen myös erilaisten vasemmistolaisten ajattelutapojen kuvaajana näyttää kuitenkin vähentyneen.
Lisäarvoteoria
Teoksessaan Pääoma Marx esitti teorian kapitalistisen yhteiskunnan yleisimmistä taloudellisista liikelaeista. Marxia ja Engelsiä kiinnosti, mistä yrittäjä saa liikevoittoa. Ennen Marxia talousteoreetikot luulivat, että yrittäjä varastaa työntekijöiltä, mutta Marx ei uskonut niihin. Sen sijaan hän päätyi tutkimuksissaan uudenlaiseen käsitteeseen, lisäarvoon. Teorian mukaan arvon lähteenä kapitalistisessa tuotannossa on työ. Tuotteiden arvo määräytyy sen mukaan kuinka paljon työpanosta tarvitaan tuotteiden tuottamiseen. Se merkitsee sitä, että kun yrittäjä palkkaa työvoimaa, hän tekee sijoituksen. Mutta työläinen on erilainen sijoitus kuin esimerkiksi työkoneet; työläinen tuottaa tavaraan enemmän arvoa, kuin mitä työntekijä, työvälineiden ja raaka-aineiden arvo yksinään on. Kun
A= työntekijän palkka
B= työvälineiden kustannukset
C= raaka-aineiden kustannukset
D= valmiin tuotteen hinta
Niin
A+B+C+X=D
Missä X on lisäarvo.
Työntekijän suorittaman työn arvo on suurempi kuin on työntekijän arvo (on palkka). Tämän lisäarvon yrittäjä saa pitää itsellään.
Pääoma-teos
Pääoma käsittelee lähinnä talousteoriaa. Pääoma julkaistiin vuonna 1867 Englannissa. Marxin Pääomateoksen toinen ja kolmasosa ilmestyivät hänen kuolemansa jälkeen. Pääoman synnyn aikoihin Englanti oli voimakkaasti teollistuva valtio. Olot kutomoissa, kaivoksissa ja muissa teolliseen toimintaan liittyvissä työpaikoissa olivat usein hirvittävät. Palkka oli huono, työolot kammottavat, päivät pitkiä ja työnantajan mielivalta yleistä. Ristiriita työnantajien ja palkallisten etujen välillä oli räikeästi näkyvissä.
Teoksessa Marx kuvaa kapitalistista järjestelmää, kritisoi sitä ja ennakoi sen tuhoa. Pääomassa ennustetaan, että ajan myötä varallisuus keskittyy yhä harvemmille ja johtaa yhä tiukempaan vastakkain asetteluun ja omistavan luokan ja työväen luokan välillä. Lopulta seurauksena on vallankumous ja uusi järjestys.
Marxin teos oli kiistelty ilmestyessään ja myös hyvin pitkään sen jälkeen. Osaa vasemmistosta se ihastutti. Marxin teesit ovatkin vaikuttaneet voimakkaasti 1900-luvun vasemmistolaiseen ajatteluun.
Merkittävin vaikutus Pääomalla ja Marxilaisella ajattelulla ylipäänsä lienee ollut erilaisten vallankumouksellisten liikkeiden kautta. Marxilaisia vallankumouksellisia on ollut kaikkialla Etelä-Amerikasta Aasiaan.
Vallankumouksellisista liikkeistä voimakkain ja pitkäaikaisin oli kuitenkin Venäjällä syntynyt Bolshevismi. Sen pääideologeihin kuuluneen Leninin lisäksi liike nojasi paljolti Marxin teoksissaan esittämiin näkökohtiin. Kun Bolshevistinen vallankumous vuonna 1917
onnistui ja johti myöhemmin Neuvostoliiton syntyyn, Marxin Pääoma oli yksi jättimäisen valtion tärkeimmistä kirjoista. Marxin ajatukset myötävaikuttivat Neuvostoliiton syntyyn. Neuvostoliitto puolestaan myöhemmin edisti Marxilaisuuden leviämistä muualla maailmassa.
Karl Marxin pääteokset
Pääoma, Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset sekä yhdessä tärkeimmän aatetoverin Friedrich Engelsin kanssa kirjoitettu Kommunistinen manifesti.
Lähteet:
Karl Marx: Elämäkerta
Berlin Isaiah
Otava 1968, Keuruu
Marx ja vapaus
Eagleton Terry
Otava 2000, Helsinki
Karl Marx: Elämä ja teokset
McLellan David
Gummerus 1990
http://opisto.alkio.fi/~anmakela/marx/marxilaisuus.html
http://www.peda.net/verkkolehti/jamsankoski/jamkoskihi?m=content&a_id=6
http://www.historyguide.org/intellect/marx.html
http://www.sosialismi.net/kirjasto/lenin/Karl%20Marx.pdf
perjantai 11. huhtikuuta 2008
Aktiivinen finanssipolitiikka
JOHDANTO
Finanssipolitiikka on osa suurempaa kokonaisuutta, suhdannepolitiikkaa, jossa julkisen vallan toimin pyritään kontrolloimaan nousu- ja laskusuhdanteita. Mitä voimakkaampi on nousukausi, sitä vaikeampi on laskukausi. Finanssipolitiikan suhdannevaihteluiden ääripäitä ovat lama ja inflaatio. Finanssipoliittisia päätöksiä toteutetaan myös kunnissa ja lakisääteisissä sosiaaliturvarahastoissa, mutta lähinnä valtiontaloudessa vaikuttamalla kotimaiseen kysyntään ja sitä kautta kansantalouden kehitykseen. Tämän perustana on valtion vuosittain laatima talousarvio eli budjetti, jossa näkyvät valtion tulot ja menot.
Budjetti voidaan laatia kolmenlaiseksi sen mukaan, mikä tulojen ja menojen suhde milloinkin on. Kun budjetti on tasapainoinen, kaikki menot voidaan kattaa tuloilla, joihin ei lasketa mukaan nettolainanottoa, joka tarkoittaa varallisuuden pienenemistä. Tulojen ollessa menoja suuremmat, puhutaan ylijäämäisestä budjetista, jolloin rahaa siis jää ”yli” esim. valtion velan lyhentämiseen tai säästämiseen tuleville vuosille. Kun puolestaan menot ovat tuloja suuremmat, on budjetti alijäämäinen, jonka seurauksena valtion velka kasvaa sen verran kuin alijäämää on syntynyt, koska kaikki menot on saatava peitettyä.
AKTIIVINEN FINANSSIPOLITIIKKA
Aktiivisen finanssipolitiikan keinoin voidaan vaikuttaa lasku- ja noususuhdanteisiin, jolloin budjetin laadinnan vaikutus on keskeisessä roolissa edellä mainittujen kolmen roolin avulla. Kun yksityinen kysyntä heikkenee laskusuhdanteen aikana, harjoitetaan toista aktiivisen finanssipolitiikan keinoista, ekspansiivista finanssipolitiikkaa. Noususuhdanteen aikana, kun kysyntä vahvistuu, käytetään kontraktiivista finanssipolitiikkaa.
Aktiivinen finanssipolitiikka sai alkunsa toisen maailmansodan jälkeisessä lamassa 1930-luvulla, kun englantilainen John Maynard Keynes esitti teoriansa finanssipolitiikan keskeisestä roolista suhdannepolitiikassa. Tällöin budjettialijäämä ja valtion velka lisääntyisi laskukaudella, mutta budjetti olisi nousukaudella ylijäämäinen kontraktiivisen politiikan ansiosta ja valtion velka supistuisi. Keynesiläisyyden mukaan siis markkinavoimat, jotka koostuvat kuluttajista, yrityksistä ja sijoittajista, eivät voi yksin ohjailla taloutta. Keynes kiinnitti huomion kokonaiskysyntään, ja siihen että se koostuu yksityisestä kulutuksesta, yksityisistä investoinneista, viennistä sekä julkisesta kulutuksesta ja investoinneista.
Ennen Keynesiä harjoitettiin ”suu säkkiä myöten” -politiikkaa, jonka mukaan julkiset menot sopeutetaan aina tuloihin ja vältetään lainanottoa, suhdannetilanteesta riippumatta. Seurauksena kuitenkin olisi suhdanteiden jyrkentyminen, jolloin nousukautena julkisten menojen kasvu pahentaisi ylikuumenemista ja laskukautena taas verojen kiristykset tai julkisten menojen supistukset vain kiihdyttäisivät matalasuhdannetta.
EKSPANSIIVINEN FINANSSIPOLITIIKKA
Laskusuhdanteeseen johtaa siis kokonaiskysynnän heikkeneminen, joka voi johtua elintason nopeasta kasvusta käytettävissä oleviin varoihin nähden. Jossakin vaiheessa kuluttajat myös aistivat nousukauden olevan lakipisteessään, jolloin käytettävissä olevaa rahaa aletaan säästää ”pahan päivän varalle”. Jotta laskua saadaan lievennettyä, täytyisi kysyntä saada uudelleen kasvuun, julkisen vallan keinoin rohkaista kulutuskäyttäytymistä. Niinpä ekspansiivisen finanssipolitiikan aikana kasvatetaan budjettialijäämää. Tähän päästään lisäämällä julkisia menoja, kasvattamalla tulonsiirtoja tai alentamalla verotusta. Julkisia menoja ovat investoinnit, jolloin valtion rakennuttaa rakennuksia tai hankkii uusia laitteita. Tämä palvelutuotannon lisääminen edellyttää uuden työvoiman palkkaamista juuri rakennusten rakentamiseen ja niihin liittyvän tuotannon hoitamiseen.
Valtio voi myös kasvattaa kulutushyödykkeiden ostoa, kuten koneiden, laitteiden ja tarvikkeiden. Tämän myötä yritykset, joilta ostetaan, tarvitsevat lisää työvoimaa. Työllisyyden parantuessa on kotitalouksilla enemmän rahaa käytettävänä, jolloin kokonaiskysynnän kasvaessa saadaan laskusuhdannetta jarrutettua. Tulonsiirtoja puolestaan ovat lapsilisät, työttömyyspäivärahat, opintotuet, asumistuet ja eläkkeet. Kun lisätään valtion menoja kasvattamalla tulonsiirtoja, kasvaa myös kotitalouksien ostovoima. Samaan lopputulokseen päästään valtion myöntämillä verokevennyksillä. Kun kysyntä kasvaa, johtaa se tarjonnan voimistumiseen, eli tuotantoa lisätään, joka jälleen parantaa työllisyyttä.
Riskinä ostovoiman lisääntymisessä on se, että kysyntä kohdistuu lomamatkojen, tuontitavaroiden tai yritysten investointien kasvamisena ulkomaille, jolloin kysyntä ja tarjonta kotimaassa eivät kasva tarkoitetulla tavalla. Laskusuhdanne voi tasaantua automaattisesti, kun tulojen pienentyessä verotus lieventyy progressiivisen verotuksen myötä ja työttömyysmenot kasvavat. Näiden tapahtumien kautta ylijäämää pienenee tai muodostuu alijäämäiseksi. Tätä kutsutaan suhdanneautomatiikaksi.
KONTRAKTIIVINEN FINANSSIPOLITIIKKA
Noususuhdanteen vallitessa yksityinen kysyntä on kasvussa, joka aiheuttaa paineita hinnannousuun tuotannon ollessa jo maksimissaan. Kontraktiivisen finanssipolitiikan avulla sitä pyritään hillitsemään ylijäämäisellä budjetilla toimimalla vastakohtaisesti ekspansiiviseen tapaan nähden. Julkisia menoja on siis karsittava ja veroja kiristettävä puuttumalla julkiseen kulutukseen, investointeihin ja tulonsiirtoihin.
Verojen kiristäminen on helpompaa toteuttamalla se nostamalla välillisiä kuten esim. ruoan, alkoholin, polttoaineen ja autojen veroja, kuin puuttumalla suoraan välittömään tuloverotukseen. Itse kulutusta voidaan säädellä karsimalla julkisia palveluita, ja kaventamalla sosiaaliturvaa vaikutetaan käytettävissä olevan rahan määrään, ja sitä kautta itse kulutukseen. Nämä toimet ovat paljon haastavampia kuin ekspansiivisessa, sillä kuluttajat eivät välttämättä suhtaudu heitä ei-suosiviin muutoksiin suopeasti, ja sitä kautta aiheutuu päättäjille paineita. On helpompi kuluttajalle vastaanottaa tieto verokevennyksestä tai muusta etuudesta, kuin niiden kiristymisestä tai poisottamisesta. On myös vaikea ymmärtää, miksi valtion on kiristettävä verotusta, jos talous on ilman sitäkin kunnossa. Muita keinoja julkisella vallalla ei kuitenkaan ole estää lähestyvää inflaatiota ja laskukauteen siirtymistä. Jos valtio ei puutu peliin kontraktiivisella finanssipolitiikallaan ja kulutus vain kasvaa vaikka hinnatkin nousevat, on rahan arvon heikkeneminen väistämättä edessä.
Jossakin määrin noususuhdanne voi kuitenkin tasoittua suhdanneautomatiikan myötä, kuten laskusuhdannekin. Kun tulot nousevat, kiristyy tuloverotuskin progressiivisen verotuksen ansiosta. Sosiaalimenot supistuvat työttömyyspäivärahojen, asumis- ja toimeentulotukien osalta, kun kuluttajista suurempi osa on työssä ansaitsemassa rahaa. Samalla itse työttömyys, jota pidetään inflaatiotakin pahempana ongelmana, vähenee.
EU:N ROOLI
Finanssipolitiikan käytölle euromaissa on asetettu rajoituksia. Tehdyn vakaus- ja kasvusopimuksen mukaan julkisen talouden alijäämä saa ylittää kolme prosenttia bruttokansantuotteesta ainoastaan erityisissä poikkeustilanteissa, jolloin puhutaan syvästä taantumasta, lamasta. Jos alijäämä budjetissa ylittää tämän rajan kolmena vuotena perättäin, laaditaan jäsenmaalle ohjelma julkisen talouden tasapainon saamiseksi. Ohjelman noudattamatta jättämisestä voidaan määrätä sakkoja, joka viimeistään pakottaa maan toimiin talouden korjaamiseksi. Toisaalta sakot voivat osaltaan hankaloittaa jäsenvaltion talouden alijäämäisyyttä, koska alijäämän syntyessä valtio on samalla joka kerta pakotettu lainanottoon, jota myöntävät muut valtiot tai Suomen pankki. Tiukkaa linjaa euromaiden sisällä finanssipolitiikassa pidetään siksi, että huolimaton talouden järjestely missä tahansa jäsenmaassa syö luottamusta kaikille yhteiseen rahayksikköön, euroon. EU:n sisäiset kansantalouden rakenteet eivät ole yhtenäisiä, ja tämän vuoksi jokaisen maan suhdannevaihtelut aiheuttavat järjestelmässä häiriöitä.
KÄYTÄNNÖSSÄ TÄLLÄ HETKELLÄ
Vuonna 2008 julkinen valta harjoittaa ekspansiivista finanssipolitiikkaa, vai harjoittaako sittenkään? Voimakas talouden kasvu on jatkunut vahvana poikkeuksellisen pitkään. Paineet kustannuksista ja hinnoista ovat lisääntyneet kotimaassa, ja pelätäänkin että hintakilpailukyky tulee heikkenemään. Nopean talouskasvun myötä työllisyystilanne on parantunut ja sitä kautta julkisen talouden rahoitusasema. Kokonaistuotannon kasvun arvioidaan kuitenkin hidastuvan Suomessa kuluvana vuonna. Budjetin ylijäämä on vuonna 2008 edellisvuosia pienempi johtuen valtion menojen nopeasta kasvusta. Ylijäämällä lyhennetään valtion velkaa. Tänä vuonna julkiset investoinnit kasvavat ja kuluttajien ostovoima lisääntyy. Tähän johtavat palkankorotukset, työttömyyden väheneminen ja tuloveroratkaisujen yhteisvaikutus. Karkeasti sanoen julkinen valta antaa kotitalouksille enemmän rahaa käyttöön korotettujen kansaneläkkeiden, lapsilisien, opintorahojen ja tuloverokevennysten myötä, jotta sitä voitaisiin käyttää esim. polttoaineisiin ja sähköön, joiden verotusta puolestaan on korotettu.
Lähteet:
Pekkarinen, Jukka Avain kansantaloustieteeseen
Pekkarinen, Jukka Kansantaloustiede
Koskela, Mirjam Kansantalous tutuksi
Tikkanen, Ensio Taloudellista pääomaa johdatus kansantalouteen
www.vm.fi/budjetti
www.taloustieto.fi
Finanssipolitiikka on osa suurempaa kokonaisuutta, suhdannepolitiikkaa, jossa julkisen vallan toimin pyritään kontrolloimaan nousu- ja laskusuhdanteita. Mitä voimakkaampi on nousukausi, sitä vaikeampi on laskukausi. Finanssipolitiikan suhdannevaihteluiden ääripäitä ovat lama ja inflaatio. Finanssipoliittisia päätöksiä toteutetaan myös kunnissa ja lakisääteisissä sosiaaliturvarahastoissa, mutta lähinnä valtiontaloudessa vaikuttamalla kotimaiseen kysyntään ja sitä kautta kansantalouden kehitykseen. Tämän perustana on valtion vuosittain laatima talousarvio eli budjetti, jossa näkyvät valtion tulot ja menot.
Budjetti voidaan laatia kolmenlaiseksi sen mukaan, mikä tulojen ja menojen suhde milloinkin on. Kun budjetti on tasapainoinen, kaikki menot voidaan kattaa tuloilla, joihin ei lasketa mukaan nettolainanottoa, joka tarkoittaa varallisuuden pienenemistä. Tulojen ollessa menoja suuremmat, puhutaan ylijäämäisestä budjetista, jolloin rahaa siis jää ”yli” esim. valtion velan lyhentämiseen tai säästämiseen tuleville vuosille. Kun puolestaan menot ovat tuloja suuremmat, on budjetti alijäämäinen, jonka seurauksena valtion velka kasvaa sen verran kuin alijäämää on syntynyt, koska kaikki menot on saatava peitettyä.
AKTIIVINEN FINANSSIPOLITIIKKA
Aktiivisen finanssipolitiikan keinoin voidaan vaikuttaa lasku- ja noususuhdanteisiin, jolloin budjetin laadinnan vaikutus on keskeisessä roolissa edellä mainittujen kolmen roolin avulla. Kun yksityinen kysyntä heikkenee laskusuhdanteen aikana, harjoitetaan toista aktiivisen finanssipolitiikan keinoista, ekspansiivista finanssipolitiikkaa. Noususuhdanteen aikana, kun kysyntä vahvistuu, käytetään kontraktiivista finanssipolitiikkaa.
Aktiivinen finanssipolitiikka sai alkunsa toisen maailmansodan jälkeisessä lamassa 1930-luvulla, kun englantilainen John Maynard Keynes esitti teoriansa finanssipolitiikan keskeisestä roolista suhdannepolitiikassa. Tällöin budjettialijäämä ja valtion velka lisääntyisi laskukaudella, mutta budjetti olisi nousukaudella ylijäämäinen kontraktiivisen politiikan ansiosta ja valtion velka supistuisi. Keynesiläisyyden mukaan siis markkinavoimat, jotka koostuvat kuluttajista, yrityksistä ja sijoittajista, eivät voi yksin ohjailla taloutta. Keynes kiinnitti huomion kokonaiskysyntään, ja siihen että se koostuu yksityisestä kulutuksesta, yksityisistä investoinneista, viennistä sekä julkisesta kulutuksesta ja investoinneista.
Ennen Keynesiä harjoitettiin ”suu säkkiä myöten” -politiikkaa, jonka mukaan julkiset menot sopeutetaan aina tuloihin ja vältetään lainanottoa, suhdannetilanteesta riippumatta. Seurauksena kuitenkin olisi suhdanteiden jyrkentyminen, jolloin nousukautena julkisten menojen kasvu pahentaisi ylikuumenemista ja laskukautena taas verojen kiristykset tai julkisten menojen supistukset vain kiihdyttäisivät matalasuhdannetta.
EKSPANSIIVINEN FINANSSIPOLITIIKKA
Laskusuhdanteeseen johtaa siis kokonaiskysynnän heikkeneminen, joka voi johtua elintason nopeasta kasvusta käytettävissä oleviin varoihin nähden. Jossakin vaiheessa kuluttajat myös aistivat nousukauden olevan lakipisteessään, jolloin käytettävissä olevaa rahaa aletaan säästää ”pahan päivän varalle”. Jotta laskua saadaan lievennettyä, täytyisi kysyntä saada uudelleen kasvuun, julkisen vallan keinoin rohkaista kulutuskäyttäytymistä. Niinpä ekspansiivisen finanssipolitiikan aikana kasvatetaan budjettialijäämää. Tähän päästään lisäämällä julkisia menoja, kasvattamalla tulonsiirtoja tai alentamalla verotusta. Julkisia menoja ovat investoinnit, jolloin valtion rakennuttaa rakennuksia tai hankkii uusia laitteita. Tämä palvelutuotannon lisääminen edellyttää uuden työvoiman palkkaamista juuri rakennusten rakentamiseen ja niihin liittyvän tuotannon hoitamiseen.
Valtio voi myös kasvattaa kulutushyödykkeiden ostoa, kuten koneiden, laitteiden ja tarvikkeiden. Tämän myötä yritykset, joilta ostetaan, tarvitsevat lisää työvoimaa. Työllisyyden parantuessa on kotitalouksilla enemmän rahaa käytettävänä, jolloin kokonaiskysynnän kasvaessa saadaan laskusuhdannetta jarrutettua. Tulonsiirtoja puolestaan ovat lapsilisät, työttömyyspäivärahat, opintotuet, asumistuet ja eläkkeet. Kun lisätään valtion menoja kasvattamalla tulonsiirtoja, kasvaa myös kotitalouksien ostovoima. Samaan lopputulokseen päästään valtion myöntämillä verokevennyksillä. Kun kysyntä kasvaa, johtaa se tarjonnan voimistumiseen, eli tuotantoa lisätään, joka jälleen parantaa työllisyyttä.
Riskinä ostovoiman lisääntymisessä on se, että kysyntä kohdistuu lomamatkojen, tuontitavaroiden tai yritysten investointien kasvamisena ulkomaille, jolloin kysyntä ja tarjonta kotimaassa eivät kasva tarkoitetulla tavalla. Laskusuhdanne voi tasaantua automaattisesti, kun tulojen pienentyessä verotus lieventyy progressiivisen verotuksen myötä ja työttömyysmenot kasvavat. Näiden tapahtumien kautta ylijäämää pienenee tai muodostuu alijäämäiseksi. Tätä kutsutaan suhdanneautomatiikaksi.
KONTRAKTIIVINEN FINANSSIPOLITIIKKA
Noususuhdanteen vallitessa yksityinen kysyntä on kasvussa, joka aiheuttaa paineita hinnannousuun tuotannon ollessa jo maksimissaan. Kontraktiivisen finanssipolitiikan avulla sitä pyritään hillitsemään ylijäämäisellä budjetilla toimimalla vastakohtaisesti ekspansiiviseen tapaan nähden. Julkisia menoja on siis karsittava ja veroja kiristettävä puuttumalla julkiseen kulutukseen, investointeihin ja tulonsiirtoihin.
Verojen kiristäminen on helpompaa toteuttamalla se nostamalla välillisiä kuten esim. ruoan, alkoholin, polttoaineen ja autojen veroja, kuin puuttumalla suoraan välittömään tuloverotukseen. Itse kulutusta voidaan säädellä karsimalla julkisia palveluita, ja kaventamalla sosiaaliturvaa vaikutetaan käytettävissä olevan rahan määrään, ja sitä kautta itse kulutukseen. Nämä toimet ovat paljon haastavampia kuin ekspansiivisessa, sillä kuluttajat eivät välttämättä suhtaudu heitä ei-suosiviin muutoksiin suopeasti, ja sitä kautta aiheutuu päättäjille paineita. On helpompi kuluttajalle vastaanottaa tieto verokevennyksestä tai muusta etuudesta, kuin niiden kiristymisestä tai poisottamisesta. On myös vaikea ymmärtää, miksi valtion on kiristettävä verotusta, jos talous on ilman sitäkin kunnossa. Muita keinoja julkisella vallalla ei kuitenkaan ole estää lähestyvää inflaatiota ja laskukauteen siirtymistä. Jos valtio ei puutu peliin kontraktiivisella finanssipolitiikallaan ja kulutus vain kasvaa vaikka hinnatkin nousevat, on rahan arvon heikkeneminen väistämättä edessä.
Jossakin määrin noususuhdanne voi kuitenkin tasoittua suhdanneautomatiikan myötä, kuten laskusuhdannekin. Kun tulot nousevat, kiristyy tuloverotuskin progressiivisen verotuksen ansiosta. Sosiaalimenot supistuvat työttömyyspäivärahojen, asumis- ja toimeentulotukien osalta, kun kuluttajista suurempi osa on työssä ansaitsemassa rahaa. Samalla itse työttömyys, jota pidetään inflaatiotakin pahempana ongelmana, vähenee.
EU:N ROOLI
Finanssipolitiikan käytölle euromaissa on asetettu rajoituksia. Tehdyn vakaus- ja kasvusopimuksen mukaan julkisen talouden alijäämä saa ylittää kolme prosenttia bruttokansantuotteesta ainoastaan erityisissä poikkeustilanteissa, jolloin puhutaan syvästä taantumasta, lamasta. Jos alijäämä budjetissa ylittää tämän rajan kolmena vuotena perättäin, laaditaan jäsenmaalle ohjelma julkisen talouden tasapainon saamiseksi. Ohjelman noudattamatta jättämisestä voidaan määrätä sakkoja, joka viimeistään pakottaa maan toimiin talouden korjaamiseksi. Toisaalta sakot voivat osaltaan hankaloittaa jäsenvaltion talouden alijäämäisyyttä, koska alijäämän syntyessä valtio on samalla joka kerta pakotettu lainanottoon, jota myöntävät muut valtiot tai Suomen pankki. Tiukkaa linjaa euromaiden sisällä finanssipolitiikassa pidetään siksi, että huolimaton talouden järjestely missä tahansa jäsenmaassa syö luottamusta kaikille yhteiseen rahayksikköön, euroon. EU:n sisäiset kansantalouden rakenteet eivät ole yhtenäisiä, ja tämän vuoksi jokaisen maan suhdannevaihtelut aiheuttavat järjestelmässä häiriöitä.
KÄYTÄNNÖSSÄ TÄLLÄ HETKELLÄ
Vuonna 2008 julkinen valta harjoittaa ekspansiivista finanssipolitiikkaa, vai harjoittaako sittenkään? Voimakas talouden kasvu on jatkunut vahvana poikkeuksellisen pitkään. Paineet kustannuksista ja hinnoista ovat lisääntyneet kotimaassa, ja pelätäänkin että hintakilpailukyky tulee heikkenemään. Nopean talouskasvun myötä työllisyystilanne on parantunut ja sitä kautta julkisen talouden rahoitusasema. Kokonaistuotannon kasvun arvioidaan kuitenkin hidastuvan Suomessa kuluvana vuonna. Budjetin ylijäämä on vuonna 2008 edellisvuosia pienempi johtuen valtion menojen nopeasta kasvusta. Ylijäämällä lyhennetään valtion velkaa. Tänä vuonna julkiset investoinnit kasvavat ja kuluttajien ostovoima lisääntyy. Tähän johtavat palkankorotukset, työttömyyden väheneminen ja tuloveroratkaisujen yhteisvaikutus. Karkeasti sanoen julkinen valta antaa kotitalouksille enemmän rahaa käyttöön korotettujen kansaneläkkeiden, lapsilisien, opintorahojen ja tuloverokevennysten myötä, jotta sitä voitaisiin käyttää esim. polttoaineisiin ja sähköön, joiden verotusta puolestaan on korotettu.
Lähteet:
Pekkarinen, Jukka Avain kansantaloustieteeseen
Pekkarinen, Jukka Kansantaloustiede
Koskela, Mirjam Kansantalous tutuksi
Tikkanen, Ensio Taloudellista pääomaa johdatus kansantalouteen
www.vm.fi/budjetti
www.taloustieto.fi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)